Minimalismihaasteen alku

Nyt se sitten alkoi ja perääntyminen on mahdotonta. Tai siis, ei mahdotonta, mutta olisi ehkä noloa, ainakin näin julkisesti.

FB ryhmään tulee tietty päivityksiä jäseniltä joka päivä, mutta tänne minä en sentään ihan päivittäisiä raportteja viitsi vääntää. Ehkä kerran viikossa riittää?

Minimalismihaaste on minulle haaste toden teolla. En ole pohjimmiltani minimalisti. Rakastan värejä, shoppailua shoppailun takia, kauniita asioita, joilla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin ilahduttaa silminnäkijöitä. Ei se, että minun on pakko omistaa ne kaikki. Omasta mielestäni minä voin ihailla kauniita rakennuksia, taidetta tai haute couture kenkiä samalla kuin käytän Skechersia ja Vero Modan farkkuja arjessa. Silti omalta mukavuusalueelta on nyt pakko poistua.

Tämän haasteen suurimpia pullonkauloja minulle ovat:

Päänsisäiset
- Tunneside joihinkin tavaroihin, joilla ei periaatteessa tee mitään.
- Epäilykset siitä, että tulen tarvitsemaan jotain tavaraa tulevaisuudessa, enkä tiedä saanko hankittua uuden, jos nyt heitän vanhan pois.
Kierrätyksen ongelmia
- Osa tavaroista on varsin käyttökelpoisia, mutta en tiedä, miten ne saa jaettua eteenpäin. Kirpputoreja en löytänyt koko saaresta.
- Tässä maassa kierrätysasiat ei ole niin hienossa mallissa kuin vaikkapa Suomessa tai Virossa. Esim. lasia kerätään kierrätykseen kerran kuukaudessa tai se pitää viedä kierrätyspaikalle (kartta puuttuu). Käyttökelpoisia vaatteita pitää viedä jonnekin keskustan vaatelaatikkoon.
- Minulla on varsin paljon sellaisia vaatteita, jotka ovat koronan ja kotityön jäljistä sellaisessa kunnossa, ettei niitä kehtaa laittaa vaatekeräykseen. Tekstiilikierrätystä täällä ei tietääkseni ole lainkaan.
- Elektroniikkaromu. En tiedä, mihin sen kuuluu viedä. Pitää saada selville.
Käyttöongelmia
- Mitä muuta voi tehdä kelvottomalle meikille kuin heittää roskiin? Yleensä minulla sellaista ongelmaa ei ole ollut, aina löytyi ottaja. Nyt olen tyhmyyttäni sortunut markettikosmetiikkaan (kun muuta ei ollut saatavilla), niin osa oli sellaista roskaa, ettei niitä pystynyt käyttämään.
- Mystiset ruoka-ainekset, joita erehdyin ostamaan. Pitää keksiä jotain, mitä niille voi tehdä.

Se on muuten jännää, miten ihminen takertuu tavaroihin. Sellainen kunnollinen pseudososiaalinen suhde elottomaan esineeseen. Epäilen, että asialla on tekemistä turvattomuuden tunteen kanssa, joka on peräisin joko lapsuudesta tai myöhemmästä elämästä. Samaten hamstraaminen ja shoppailun aiheuttamat endorfiinit. Ostamme itsellemme mielihyvää.

Yksinomaan yksilöä ei voi tässä syyttää: yhteiskunnassamme ostiskelu ja hamstraaminen on tehty helpoksi ja hyväksyttäväksi pahan olon turruttajaksi. On se huomattavasti yleisempää itkeä tyynyyn ja lähteä ostamaan uusi mekko kuin itkeä kaverille puhelimessa. Meidät on kasvatettu piilottamaan pahaa oloa ja vastaavasti emme osaa reagoida negatiivisiin tunteisiin toisissa ihmisissä. Yleensä riittää ihan vaan kuunteleminen, ei tarvitse sanoa “niin mullakin”…

Asialla on myös käytännöllinen ja kaupallinen osa. Mainokset eivät ole ihan vain tiedottamista tavaran olemassaolosta. Niiden tarkoitus on luoda meille ostotarve, sellainen pakko saada -olotila, jolloin tavara vaihtaa omistajaa. Sen takia esim. Suomessa alkoholin ja tupakan mainostaminen on kielletty. Suurin osa niistä tavaroista on turhia.

Toki mainostamisessa on myös brändäämistä: halu tuoda esille oman tavaran erinomaisuus, se, että se on huomattavasti parempi ja haluttavampi kuin kilpailijan vastaava.

Mainonnan psykologiasta ja vaikuttamisesta on kirjoitettu paljon (väitöskirjoihin asti), joten en mene aiheeseen pidemmälle.

Oma rakkaus tavaroihin on kyllä peräisin köyhästä lapsuudestani, jolloin tavaramäärä oli varsin pieni. Minulla ei ollut esim. mahdollisuuksia omistaa juuri sitä lelua, minkä halusin tai käyttää sellaisia vaatteita, jotka miellyttivät. Leluista sain jouluksi sen, mihin riitti rahaa. Vaatteet – mitä sai jostain käytettynä. Teini-iässä käytin ne vaatteet, joita osasin ommella itse ja kenkiä, joita sai ostettua. Se ei muuten ollut itsestäänselvyys 90-luvun laman aikana. Hyvä, että sai edes ruokaa ostettua, puhumattakaan vaatteista tai kankaista. Valikoimat olivat todella suppeita vielä pitkälle 90-luvun loppuun asti. Sen takia en juuri käytä mustaa nykyään. Mulle riitti.

Se on asia, jota vanhempi sukupolvi ei osannut meille selittää. Heissä eli se ainoa ja alituinen pelko, että ruoka tai kangas loppuu kesken. Ettei työkalua pääse ostamaan mistään. Vessapaperi loppuu…

Tämän ajan toinen käytännön ongelma on esineiden korjauttamisen vaikeus. Esim. kodinkoneen pystyy korjauttamaan suunnilleen vain takuuaikana. Sen jälkeen varaosia ei yleensä ole saatavilla enää. Pienempiä koneita ei korjata lainkaan, ne heitetään pois, koska korjausten kustannus on suurempi, kuin uuden koneen arvo.

Sama pätee vaatteisiin. Irronnutta nappia suurempi vahinko tulee kalliimmaksi korjata, kuin ostaa uusi vaatekappale. Mutta se ei ole kaikki. Vaikka vaate olisi kallis ja muutenkin hyvä, nykyään on noloa liikkua ympäriinsä korjatussa vaatteessa: eikös ole varaa uuteen? Se helposti rinnastetaan köyhyyteen ja vähävaraisuuden tunnustaminen on tabu. On noloa seistä leipäjonossa.

Sama pätee toisinpäin: tavarapaljouden uskotaan viestivän varallisuudesta ja hyvinvoinnista, vaikka se ei välttämättä sitä ole.

Kierre on valmis.

Nyt kun filosofinen osa on ohi, lähden etsimään Googlesta ratkaisua käytännön ongelmiin. Meinaan julkaista tämän viikon raportin lauantaina (8.5.2021).