Milloin liikaa on liikaa?

Ahdistaako tavaramäärä? Tai kenties tunnet piston sydämessä jokaisen pois heitetyn joulukortin kohdalla? Ja syyllisyyttä siitä. Ehkä ei kannatakaan.  Mistä tietää, milloin tavaraa on liikaa, ja onko minimalismi oma juttu, ennen kuin on kokeiltu?

Minimalismista kirjoitetaan nykyään paljon ja omaa pelkistettyä elämäntyyliä pääsee puolustamaan kovaan ääneen. Maksimalisteja halveksutaan yhtä kovaäänisesti. 

Nyt meinaan silittää aika monta kissaa vastakarvaan. Mielestäni, tavaramäärä ei ole arvo itsestään, ei vähäisyydessä eikä paljoudessa. Se on jokaisen ihmisen pään sisäinen asia, millaisessa ympäristössä tuntee itsensä olevan mukavasti ja turvassa. En suostu uskomaan, että pelkän kotisiivouksen kautta pääsee käsiksi rajattomaan onnellisuuteen. Siihen pitää siivota ensin oma pää ja vasta sen jälkeen hyllyt, jos on vielä tarpeen. Tosin jotakuta kaappien siivous voi auttaa jäsentämään ajatuksiaan.  

Minusta runsas ja monipuolinen garderobi, järkevä ihonhoidon käsivarasto ja parin viikon päivittäistavaroiden puskuri on varsinainen ekoteko. Suomi ei ole ainoa maa, jossa vaikeasti saavutettavia seutuja on paljon. Koko Pohjola on verrattain harvakseltaan asuttu. Se häviää tilastoissa vain Mongolialle, Grönlandille ja Siperialle. 

Maailmassa on vallassa kaksi toisensa poissulkevaa trendiä: Decluttering – eli elämän suursiivous, ja The Art of Fine Living – täydellisen (öky)elämän taide. Kumpaa tulee seurata: Marie Kondōa tai Kim Kardashiania? Niillä on muuten aika paljon yhteistä, vaikka päälle päin katsottuna ei se siltä vaikuta. Molemmilla on yhtä paljon rahaa ja ihailijoita. 

The Art of Fine Living on ikivanha trendi, joka rantautui keskiluokkaan vasta 1980-luvun nousukauden aikana. Minimalismi on taas noussut pintaan ja levisi massoihin vasta 2010-luvulla, jolloin 30 vuotta takaperin hankitut tavarat alkoivat haista naftaliinilta. 

Minimalismi on ainakin 3000 vuotta vanha trendi, joka on peräisin Spartasta ja levisi sittemmin myös Antiikin Roomaan – Omnia mea mecum porto. Se on antanut meille paljon viisauksia, koska mitään muuta sen adepteilla antaa ei ollut. The Art of Fine Living on, taas, ollut varsin hiljaa itsestään, mutta suurin osa taidetta on sen suoraa perintöä. 

Molemmat trendit kulkivat rinnakkain tuhansia vuosia. Niillä on on aina ollut omat  puolestapuhujansa ja vastustajansa. Jos kurkitaan historiaan, minimalismia ovat myös Musta neliö (Kazimir Malevitš, 1915) ja Andy Warhol:in sisustukset. (Nykyhetki: KonMari)

The Art of Fine Living kiehtoi nykyjulkkisten lisäksi monia menneisyyden vaikuttajia, mm. Jacqueline Kennedy Onassis:ta ja Marie Antoinette:a. (Nykyaika: The Art of Fine Living, Abbie Joan Fine Living). 

Jos joku ei tiedä, Marie Kondō on pelkistettyä elämäntyyliä puolustava japanilainen, ja Jacky Kennedyllä oli tapana shoppailla 20 miljoonan edestä joka vuosi. Minne ne tavarat mahtuivat, on mysteeri. 

Fine Life Coacheja riittää Suomessakin, samaten kuin minimalismin puolustajia. (Strictly Style by Hanna Väyrynen ja vastaavasti Elämäntapana minimalismi – Valtaamo).

Suurin osa meistä ei pääse puhtaasti kummankaan ihanteen lähellekään. Nimittäin, Kondōlla ei ilmeisesti ole lapsia. Ja tietysti harvalla on varaa törsäillä täysin rajattomasti.

Minulle käy meditoinnista vaatekaapin siivous ja kosmetiikkahyllyjen inventointi. Rentoudun tällä tavalla. Toiset hoitavat puutarhaansa, kokkaavat tai ulkoiluttavat koiraansa.

Lemmikkejä emme pysty pitämään. Ruoanlaitto on minulle tylsä rutiini, jonka haluan olevan ohi mahdollisimman nopeasti. Puutarhaa meillä ei varsinaisesti koskaan ollut, paria marjapuskaa lukuun ottamatta, paitsi nurmikko Tallinnan talossamme. Paimion talon ympärillä oli niin hieno luonnonmetsä, ettei sitä raaskinut ajaa sileäksi puutarhaa varten. Tallinnassa takapiha oli niin pieni, ettei sinne olisi mitään puutarhaa mahtunut. Riittävän suuri silti, että ruohonleikkuuseen meni puoli tuntia. Vuosittaisissa pihajuhlissamme oli kuitenkin 30 ihmistä, jotka mahtuivat hyvin. 

Pohjolassa asuessa tavaramäärän piti olla suuri. Pakkohan oli täyttää tylsät viikonloput jollain tavalla. Lukemaan olen ehtinyt arkipäivinä, leffoissa käytiin välillä tai synttäreissä, mutta harmaita ja sateisia viikonloppuja oli silti yli tarpeen. 

Erikoisesti talvisin siivous oli lähinnä ainoa aktiivinen harrastus, kun hiihtäminen märällä asfaltilla ei sujunut kovin luontevasti. 

Minulla oli sellainen, minikokoinen walk-in closet, jossa pääsin kaivautumaan vaateröykkiöihin ja purkkivuoriin. 

Ylimääräisille keittiötarvikkeille ja ruokavarastoille oli oma koppi keittiökaappien lisäksi.

Toisin, miksi esimerkiksi, polttopuita ostetaan koko talveksi kerralla eikä tilata hätäisesti silloin, kun talo on kylmä? Miten se erottuu muista käyttötavaroista, jotka kestävät säilytyksen? Erikoisesti, kun tilasta ei ole puutetta. 

Tilaa pitää sen verran, että kaikki tavarat pysyvät järjestyksessä, muuten siinä systeemissä ei ole mitään järkeä. 

Asuimme edelliset parikymmentä vuotta Suomenlahden molemmilla puolilla. Varsinais-Suomen ja Harjumaan ilmasto on sama: ulkona on kylmä, sisällä lämmin. Joskus toisinpäin. Kun ulkona on pakkasta, sisällä kaupassa liki +20℃. Hiki iskee heti, jos ei kerkiä riisumaan takkia ajoissa. Lämmin kashmirneule voi olla silti liikaa.

Tai sitten, kesä tuli sinä vuonna. Ulkona on kuuma, sisällä ilmastointi paahtaa +18℃. Joko palelet sisällä tai hikoilet ulkona. 

Olisi niin tai näin, lopputulos on sama: kaikki pesuun (siis kashmir sekä silkkipusero kestävät konepesua, jos vaate on muuten laadukas). 

Kerrospukeutumisen hylkäsin aikoja sitten omasta syystä. Kohdallani kerrospukeutuminen ei tarkoita mitään muuta, kuin lisää pyykkiä. Michelin-ukko fiiliksen lisäksi, en kerkiä riisumaan ylimääräisiä kerroksia tarpeeksi nopeasti.   

Eli, tarvitsen 5-7 neuletta viikossa. Vielä housut ja hame tai mekko, jotka kestävät käytössä 2-3 päivää likaantumatta. Ja alusvaatteet. Kaikki pyykit on kätevää pestä parina-kolmena satsina viikonloppuisin. 

Jos joku viikonloppu jää väliin pakollisesta kotityö-kalenterista, niin tulisi katastrofi. Siksi niitä asukokonaisuuksia voi olla vaikkapa tuplaten. Se on aikamoinen vaatevuori, ja se on vasta yhden henkilön yhden sesongin vaatetus. Pohjolassa sesonkeja on neljä. Laske itse.

Silloin kun viikonloppu on vietetty mukavasti rannalla/matkoilla/ulkona hangessa/laiskotellen/työn parissa, seuraavana viikonloppuna odottaa Himalajan kokoinen pyykkivuori. Kuulostaa masentavalta, mutta ei hätää. Minullahan oli kaksi pyykinpesukonetta ja vielä kuivuri erikseen.

Minulla oli Pohjolassa aina iso kodinhoitohuone, jonka mieheni rakensi juuri meidän tarpeisiin. Jokaiselle kangaslaadulle oli oma pesuaine. Lapsiperheen arsenaliin kuuluu myös tahrapoistoaineita ja värin- ja liankerääjälaput. Pesuaineet pystyin ostamaan niissä jättipulloissa, joita perhepaketteina markkinoidaan. Yhteen rummulliseen pääsen laittamaan maksimimäärän tavaraa, olisiko se sitten 8kg petivaatteita tai 2kg villaa ja silkkiä. (Lukekaa se pesukoneen manuaali huolella). 

Ota tai jätä

Mitä voi heittää minulle syntinä naamaan – ostiskellu. Tämän asian yritän hoitaa niin, että katson mitä ja mistä ostan. 

Laadukas vaate kestää vuosia oikein hoidettuna. Materiaalien elinkaareissa on eroja. Myös kierrätysmahdollisuudet vaihtelevat. (Välttelen pikamuotia – Ekologisuus arkipäivässä). 

Minä en ole sitä mieltä, että yhden vaatekappaleen pitää kuluttaa puhki, että pääsee ostamaan seuraavan. Minulla voi olla monta eri suosikkivaatetta kerralla. Eikä niihin kyllästy niin nopeasti, kun käyttää vain kerran viikossa. Jos joku vaate tuntuu aivan täydelliseltä, sen ostaa vaikka kahdessa eri värissä. Näin pahimmassa tapauksessa, jos addiktio on ylitsepääsemätön.

Vaatteita ostan tasaisesti sekä netistä että tavallisista kaupoista. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Nettishoppailu vaatii kokemusta ja harjoittelua. 

Minulla on käytössä vaatekappaleet, jotka ovat liki 20 vuotta vanhoja. Ja loistokunnossa. Erikoisesti laukut ja kengät.

Minulle tämä systeemi toimi hyvin:  

• aamuisia vaatekriisejä ei tule eteen, kun työgarderobi on kerran mietitty loppuun asti
• aina on jotain päälle pantava, puhdas ja kunnossa
• yhteen vaatteeseen ei kyllästy nopeasti, kun ei tarvitse pitää sitä 24/7
• yleensä on aikaa tehdä harkittu ostopäätös
• ennen jokaista juhlaa ei tarvitse rynnätä kauppoihin ahdistuneena (eikä siellä ole juuri silloin mitään ostettava)
• ei tule tehtyä kompromissi-ostoksia, joiden elinkaari päätyy yhteen käyttökertaan.

Sijoitukseksi laukkua tai kenkäparia ei sanoisi. Olen kyllä myynyt niitä pois, jos jostain syystä ei enää tarvinnut/halunnut kyseistä kappaletta, mutta käytetystä tavarasta kovin suurta hintaa en pyydä. Minulle on tärkein, etten tarvitse viskata roskiin. Olen myös antanut pois ja vaihtanut vaatteita ja asusteita kavereiden kanssa. Vaikka kartan kirppiksiä kuin ruttoa, kaverin vaatetta voin hyvin käyttää. Minulle on oudon tärkeä tietää, kenen päällä rätti on ollut ennen minua. 

Yksi hassu kohta jokaisen Pohjolassa asuvan naisen garderobissa on kasa mihinkään sopimattomia ja miltei käyttämättömiä kesävaatteita – kesähaavemekkoja. Se osa täydentyy jokaisen kesän alussa siinä toivossa, että kesä tulee tänä vuonna kuitenkin. Joskus haave pääsee toteutumaan. Niitä vaatteita tarvitaan muutaman päivän vuodessa, kun kuitenkin ne eivät ole soveliaita töihin, ja kaupassa niissä palelee. 

Minulle syntyi vielä erikoisempi lohko: Barbavaatteet. Se on Barbados-lomareissuja varten ja sieltä päin ostettuja vaatteita, joita ei päässyt käyttämään Pohjolassa lainkaan. Ne vaativat runsaasti yli 30 asteen ulkoilmaa pitääkseen minut lämpimänä. Algarvessa niille on sentään käyttöä.

Se on toinen vitsien aihe vaatevuoren lisäksi. “Mihin sä tarviit noin paljon purkkeja?” – Ja samaan hengenvetoon:  “Olisko sulla jotain tähän hätään? Miten saan tuonkin ongelman ratkaistua?”

Jos vaatetusrintamalla asia on kiikun kaakun, ihonhoitotuotteet olen ostanut melkein kaikki netistä viimeiset 10-15 vuotta. Ensinnäkin, nettikauppojen tarjonta on paljon runsaampi kuin mitä pääsee ostamaan kivijalasta. Toiseksi, hinnat ovat yleensä paljon asiakasystävällisempiä. 

Vuosien varrella on kertynyt kokemusta, olen löytänyt omat suosikkini sekä brändeistä että ostopaikoista. Oman kokemukseni mukaan, hutiin meneviä ostoksia teen netin kautta vähemmän, kuin kivijalassa. (My Shopping Directory – Omasta kokemuksesta).

Järkevä käsivarasto on helppo koostaa: tiedän jo aika tarkkaan, milloin tarvitsen mitäkin tuotetta. Se riippuu vuodenajasta, lämpötilasta, matkasuunnitelmista ja halusta kokeilla jotain uutta. Isojen nettikauppojen sivuille uutuudet ilmestyvät huomattavasti nopeammin kuin kaupan hyllyille. 

Minulla oli aina tapana pitää varastossa puolesta vuodesta vuoden tarpeisiin riittävää ihonhoitoa, ettei missään tapauksessa tarvitse lähteä metsästämään sitä silloin, kun ei yhtään huvita. Välillä ei ollut aikaa tai halua. Erikoisesti, ettei tarvitse ajaa 50 kilometriä vain sitä varten.

Netissä voi shoppailla milloin haluaa (yleensä puolen yön paikkeilla, näin perheellisenä ihmisenä), vertailla tarjouksia ja miettiä tarpeitaan rauhassa. Se on minulle hyvin olennainen asia. 

NÄistä osista kodin kosmetiikkaosastoni koostuu

Pohjolan epävakaa ilmasto opetti minulle, että rasvoja pitää olla joka lähtöön. Harvassa maailman kolkassa lämpötilaerot voivat olla niin suuret kesän ja talven (helposti yli 50 astetta) sekä ulko- ja sisäilman välillä (20-30 astetta kertaheitolla). Yhdellä ainoalla voiteella en kertakaikkiaan pärjää. Pitää olla rasvainen rasva talveen, kevyt voide kesään ja välisesonki-rasva välikeleille. Suojavoide talviulkoilua varten, aurinkosuoja varmuuden vuoksi, jos kesä käy täällä päin kääntymässä.

Vuoden 2001 jälkeen, kun tilavuusrajoitukset tuli voimaan, lentäminen pelkän käsimatkalaukun kanssa muuttui aikamoiseksi taiteeksi. Nykyään minikokoja ja lentopakkauksia saa joka paikasta, mutta näin ei aina ollut.

Jos matkustaa kauemmas, niin sopivia tuotteita on kiva olla omalla hyllyllä, ettei tarvitse rasittaa päätä paikan päällä. Lomalla en viitsisi, työmatkalla en kerkiä. Kerään pikkuputkiloita ja näytteitä juuri niitä lyhyitä matkoja varten, että aikaa ei tuhraannu sellaisiin asioihin kuin ihonhoito. Perillä ostan suihkusaippuaa ja hammastahnaa ruokakaupasta (niitä myydään myös hotellien respoissa; paremmissa hotelleissa ne ovat tarjolla huoneessa).

Oman käsivaraston runsaus on kiva, koska: 

• sieltä voi aina napata tilanteeseen ja vuodenaikaan sopivan tuotteen kuten jos kesä yllätti kuumalla aallolla
• voi helposti auttaa kauneudenhoitopulaan joutunutta kaveria
• matkalle mukaan pääsee valitsemaan sopivat tuotteet tuosta vaan, olipa kyseessä laskettelurinne😁 tai eksoottinen rantareissu🐧🏔️.

Olen sitä mieltä, että kuivaa muonaa pitää olla parin viikon tarpeisiin. Mitä turhaa juosta kaupassa makaroonipaketin perässä silloin kun kastike on jo palamassa pohjaan pannussa? Kuiva tarvike on jo valmiiksi kuivaa ja kovaa, kyllä se pari viikkoa hyllyssä voi seistä.  Minulla oli aina tonnikalaa, näkkäriä, spagettia, mehuja, hilloa ja muroja varastossa. Eli kevyen kenttälounaan pystyin taikomaan silloinkin, kun jääkaapissa ei ollut muuta kuin valo. 

Meidän keittiö on sallinut sen. Upouuden keittiön lisäksi, meillä oli sellainen aputila/komero, mihin sai piilotettua kaikki tavarat, joita tarvitaan harvemmin kuin kerran viikossa. Kätevää. 

Juuri siellä pidin keksit, karkit, pähkinät, suklaat, sipsit ja mehut, joiden oli tarkoitus toimia vierasvarana, silloin, kun vieraat yllättävät. Se tapahtuu Virossa vielä harvemmin, kuin Suomessa. Mutta onneksi edes tapahtuu. Niin, meidän perheessä kukaan ei juurikaan syö karkkeja eikä keksejä, vain sipsipaketti saattaa hävitä silloin tällöin jäljettömiin. 

Asiaa aloin miettiä silloin, kun muutimme ensimmäistä kertaa maasta toiseen. Roinaa oli täysperävaunun verran. Siis ihan oikeasti: 200 neliön omakotitaloon mahtuu tavaraa niin paljon, että siihen on tarvinnut kaksi muuttoautoa. Osa tavaroista oli yrityksen varastoa, onneksi. Tosin, suurimman osan huonekaluista jätimme uusille omistajille.  

Myös myyntiin meni kasapäin tavaraa: vaatteita, irtaimistoa, astioita, leluja, polkupyörä, sen peräkärry, grilli, ulkokalusteita ja auton peräkärry. Ai niin, ja autokin meni myyntiin.

Sen kerran muuton helppous oli siinä, että tavaran määrää ja sopivuutta ei tarvinnut kovin paljon miettiä. Olimme muuttamassa Paimiosta Tallinnaan entistä isompaan taloon. Eli järjestelyn tai ilmaston puolesta kovempaa muutosta ei ollut tapahtumassa. Palkattiin muuttofirma apuun ja lähdettiin ajelemaan lahden toiselle puolelle. (Adduco – puhuvat myös suomea; suosittelen).

Vaikeus oli siinä, että kärsin silloin pahasta selkäongelmasta. Sain juuri ja juuri pakattua meidän henkilökohtaiset tavarat laatikoihin, lopuista saivat huolehtia muuttomiehet. Siis, muuttofirma oli loistava. Soittelimme sinne vielä viikkoja muuton jälkeen kysyäksemme, missä laatikossa mikäkin tavara on. Ja aina löytyi se oikea ihminen, joka muisti, mihin se on pakattu: laatikot oli merkitty, ja niitä oli monta sataa. 

Ongelma oli siinä, etten kerennyt miettimään yhtään, mitä kannatti ja mitä ei kannattanut raahata mukaan.  Eli Tallinnaan tuli pino laatikoita, jotka olivat teipattuna vielä silloin, kun olimme muutamassa sieltä pois – seitsemän vuoden jälkeen. Hauskin yksityiskohta oli yhden tietokoneen päällä ollut pankin tunnuslukulista. Silloin sellainen oli vielä käytössä. Olin varma sen katoamisesta. Kysyin kuitenkin ja yksi muuttomiehistä selosti tarkkaan, mihin se oli pakattu. Onneksi oli virolaiset muuttomiehet! 

Ensimmäinen oikein tiukka paikka tuli vastaan silloin, kun meidän talo meni kaupaksi turhan nopeasti, ja meidän piti vuodeksi ahtautua viisi kertaa pienempään kämppään. Siis, asunto ei ollut pieni missään tapauksessa, en vaan mahtunut sinne kunnolla. 

Pienempi kämppä ajoi minut ahdinkoon, mitä en aikaisemmin kokenut. 

Yllätyksekseni, isossa talossa siivoamista oli vähemmän, kuin pienessä kämpässä. Isommissa tiloissa ei vaan ehdi sotkea joka paikassa. Tavarat olivat paremmassa järjestyksessä. Jokaista tavaraa ei tarvinnut kaivaa toistensa alta. Kaikki oli piilossa kaapeissa, eikä keräämässä pölyä pitkin huonekaluja ja lattiaa. Aikaa siivoamiseen meni saman verran kummassakin: irtoroinien siirtäminen vei järjettömästi aikaa. 

Kerrostalokämpässä pyykinpesukone oli sijoitettu kylppäriin. Kylpyhuoneessa tapahtuva pyykkihuolto tarkoitti sen, että lattia, altaan reunat ja hyllyt olivat täynnä märkää nöftää, mikä kankaista irtoaa. Kuivassa kodinhoitohuoneessa sitä oli helppo imuroida pois. Nyt jouduin nostamaan jokaisen esineen, pyyhkimään ja laittamaan takaisin. Aikaa siihen upposi pari tuntia. 

Kaappien siivous, yksi lempiharrastuksestani, jäi kokonaan väliin: kämpässä ei ollut ensimmäistä kaappia tai komeroa, pelkkiä avohyllyjä ja verhoin piilotettuja rekkejä. Avohyllyjen tavararöykkiöt näyttivät masentavalta. Alussa yritin järjestää niitä uuteen uskoon useaan otteeseen, mutta luovutin jossain vaiheessa. Erikokoisia kirjoja, leluja, ompelutarvikkeita, ensiapuvälineitä, pojan vihkoja ja koulutöitä – tavarakasa vain pursui yli laidan. 

Nyt käsi ylös, kuka pystyy heittämään suoraan roskiin taideteoksen, jonka lapsi tuo koulun käsityötunnilta?

Vaikka kaikki kaupat sijaitsivat aivan vieressä (lähimpään oli 1.5 minuutin kävelymatka), silti tuntui järjettömältä juosta sinne jokaisen pikkuasian takia. Kaupoissa silti joutui ramppaamaan miltei joka päivä. Aina jokin aine oli loppunut, eivätkä niukankokoiset keittiökaapit sallineet mitään ylimääräistä. 

Vuoden jälkeen hermot olivat aika kireällä. Huomasin, että minimalistinen elämäntyyli vie enemmän aikaa, mitä olen valmis panostamaan kodin järjestelemiseen. 

Silloin aloin epäillä, että Marie Kondō ei olekaan niin oíkeassa kuin kuvittelin. Pelkistetty ja riisuttu elämäntyyli vaatii minusta niin paljon vaivannäköä, että se vaikuttaa elämänlaatuun.

Onneksi oli aika lähteä pois. Vuosien Pohjolan leveiden olojen jälkeen päätimme tehdä täyskäännöksen ja muuttaa etelään. 

Etelään otimme mukaan vain se, mitä mahtui auton peräkonttiin. Kolmen ihmisten tarpeisin se ei ole kovin merkittävä määrä. Mutta meillähän oli tarkoitus aloittaa aivan uusi elämä uudessa maassa.

Vuokrakämppä oli suhteellisen tilava, mutta säilytystilaa oli aivan nappiin ja pyykinpesukone sijaitsi keittiössä (etelän tapan). Meikkipöydän järjestin muuttolaatikon sisälle.

Huomasin, että kaipaan järjestystä ja tilaa. Tallinnasta lähtiessä jouduin jättämään pois nekin tavarat, jotka olisivat nyt tarpeeseen. Jätin sinne suurimman osan vaatteista, kengistä ja laukuista siinä toivossa, että pääsen käymään siellä kevään aikana. Sitten tuli #koronakevät.

Mukavassa ilmastossa innostuin kävelemisestä niin, että sain kaikki sandaalit puhki parissa kuukaudessa. Uudehko laukku ei kestänyt aurinkorasvaa, ja värjäsi kaikki vaatteeni punaiseksi. Heitin pihalle. Ainoa meikkilaukku, jonka otin mukaan, irtisanoi sopimuksensa. Kylmälaukusta meni vetoketju rikki. Ainoat umpinaiset kengät, jotka otin mukaan sateisia päiviä varten, pettivät pohjasta vanhuuttaan. Niin koko sateisen viikon kengissäni hölskyi vettä. Käytin mielelläni rikkinäisiä kenkiä kun olisin ostanut ensimmäisen vastaantulevan parin vain heittääkseni ne pois muutaman käyttökerran jälkeen.

Minulla ei aikaisemmin ollut tapana tehdä näin pikkuruisista jutuista ongelmia. Olisin napannut hyllystä uuden kappaleen ja jatkanut matkaa parissa minuutissa. Nyt jouduin kärvistelemään viikkotolkulla ennen kuin pääsin korvaamaan vahinkoja. Se ärsytti.  

Tästä opin vain sen, ettei se elämäntyyli ei ole minua varten. Stressaannun pelkästä ajatuksesta, että minun on pakko lähteä ostoksille nyt heti, vaikka ei tee yhtään mieli. Tai surffata nettikaupoissa tuntikausia, vaikka olisi parempaakin tekemistä. Joutuisin rampata etsiskellen tarvittavaa tavaraa, ja vaikka sitä oikeaa ei löydy, olisi pakko tyytyä johonkin väliratkaisuun. Ei, kiitos. 

Joskus opiskelija-aikoina vietin sellaista minimalisti-elämää, johon kuuluivat oppikirjat, parit vaihtovaatteet, pesuaine, puuteri ja kajalkynä isossa käsilaukussa. Vuokrasin huoneen isosta kämpästä kolmen muun opiskelijatytön kanssa. Huonekalut ja kattilat olivat vuokraemännän. Loput tavarat turvallisesti lapsuudenkodissani.

Asia, joka ei yleensä käy minimalistien mielessä ja on varsin yksinkertainen. Heidän elämänsä pirstaleet ovat ripoteltuja siellä-täällä: lapsuudenkodissa, töissä, vuokra- ja palveluyritysten varastoissa, kauppojen hyllyillä. Joku omistaa sen ylimääräisen kämpän, jossa he ovat vuokralla. Jonkun muun on huolehdittava siitä, että elämä kantaa. 

Tavaraa ei tarvítse olla yli oman ja naapurin tarpeen, eikä vuosia koskemattomana seisovat varastot ole järkeviä. Mutta jokaisella on oma tarve, ja jokin tietty tavara voi tuottaa iloa päivittäin, vaikka suoranaista käyttötarkoitusta sillä ei ole.

Miksi ihmiset tarttuvat tavaroihinsa? Koska heillä ei ole muuta. 

Vanhukset päällystävät kaikki kodin pinnat lastensa ja lastenlastensa kuvilla, koska se luo illuusion läheisyydestä. Elämä on mennyt ohi, terveys pettää ja lapset käyvät kylässä kerran kuussa (jos sitäkään) (Yksinäisyys: Vanhukset).

Yksinäisiä ihmisiä on jokaisessa ikäluokassa. Monille se oma koti on ainoa kiintopiste, mihin mieli ankkuroidaan. Vaikka taktiikka on täysin väärä, ja lopputuloksena ei ole kuin ikuinen auringonpimennys, ihminen silti menee ja ostaa seuraavan esineen, koska ympärillä ei ole ensimmäistäkään elävää sielua (Yksinäisyys: Ihmiskunta).

On vaikea arvioida ilon tuottavuutta silloin, kun kyse on esineestä. Loppuiko ilo heti, kun rahat lähtivät luottokortilta, vai tuottaako se iloa vielä vuosien päästä. Ongelma on siinä, että ratkaisu on jokaisen omassa päässä, eikä ulkopuolinen pysty siihen vaikuttamaan. Koko tie on kuljettava alusta loppuun itse, olkoon sitten diplomi-psykologin tai Marie Kondōn avustuksella.

milloin tavaraa on liikaa

Referenssit:

• Kuinka paljon on tarpeeksi?
• The empty promises of Marie Kondo and the craze for minimalism 
• MINIMALISMIHAASTE

milloin tavaraa on liikaa

My Shopping Directory – Omasta kokemuksesta

Välttelen pikamuotia – Ekologisuus arkipäivässä

Laiskan perheenäidin parhaat aurinkovoiteet

milloin tavaraa on liikaa

milloin tavaraa on liikaa

milloin tavaraa on liikaa

milloin tavaraa on liikaa

milloin tavaraa on liikaa