Ihmismielen oikkuja

Ihmismieli on outo ilmestys: on asioita, jotka juurtuvat sinne tai sitten pyyhkiytyvät pois tahdostamme huolimatta. Lapsuuden muistot on yksi sellainen lohko, joka pakottaa meidät tuntemaan outoa mieltymystä, kaipuuta jonkun pikku asian perään tai ihailemaan asioita, jotka eivät välttämättä ole niitä ihanneasioita aikuiselämässämme.

Aika kultaa muistot

Olen oppinut sen muilta expateilta. Voi olla, että mitä kauemmas lähtökohdasta menee, sitä selkeämmin se ilmiö näkyy. On tapana kaivata omaa maataan ja ilmaista se hyvin runollisesti. Harva tosin palaa juurilleen oikeassa elämässä. Niiden lyhyiden kotimaan reissujen tarkoitus on olla lomaa omasta arjesta.

Mina ei sanoisi itseäni expatiksi. Expatilla pitää olla jokin tukikohta, kotimaa, josta hän on lähtenyt alun perin. Sellaista maata, jossa olen syntynyt, ei ole enää olemassa. Parin-kolmenkymmenen vuoden aikana alue on käynyt useiden valtioiden lippujen alla (yleensä vastoin omaa tahtoaan) ja nyt jäi de juro ja de facto eri maiden hallintaan.

Asia ei kuitenkaan ole poliitikassa. Itselleni valkeni tämä asia silloin kun kävin pitkän tauon jälkeen siellä päin. En voi edes sanoa synnyinmaassa. Olkoon se synnyinalue. Paikka ei näyttänyt yhtään sellaiselta kuin muistin. Edes museot. Se oli pettymys. Silloin kuin katsoin uudisrakennuksia ja hienoja ostareita, mieleni halusi palata takaisin niihin lapsuuden maisemiin, jotka juurtuivat muistiini. Ei niitä tietysti ollut olemassakaan. Siellä, missä leikimme lapsina kalliolla meren rannalla, oli nyt trendikäs kahvila. Puiston reunalle, jossa pelasimme piiloleikkejä, oli noussut uusi asuinalue. Eikä niistä piiloleikeistä ollut silloin kuin kaksikymmentä vuotta aikaa…

Tall Ships Race, Turku 2003 — Turku, 2002

Lapsuuden muistot sanelee meidän monia asioita, haluamme sitä tai ei. Välillä niistä joutuu irrottautumaan väkisin. Onnistuneesti tai ei, se on ihan toinen asia. On olemassa myös seikkoja, joista irti ei niin vaan pääse. Ne kummittelevat mielessä loppuelämän. Ei tässä kyse tarvitse olla edes mistään vakavasta. Jotain makumieltymyksiä, hajuja, ääniä tai pikkuasioita.

Ihmismieli

Sauna , Tuoreet marjat, suoraan metsästä, Puhdas luonto ja järvet, Mökkielämä kesällä, Turvallisuus, Sosiaaliturva ja ilmainen koulutus, Metsät, Ruisleipä (100%), Korvapuustit, Lumi, Fazerin suklaa, salmiakki ja irtokarkit, Automarketit, uskokaa tai älkää! (itselle suurinta nautintoa on mennä Prismaan tai Cittariin josta saa _Kaikkea_), Julkinen liikenne, Mustikkakeitto, Kahvi, Lonkero, siiderit, Tuore laku,.. Marimekon ja Iittalan tuotteet
Mitä suomalainen kaipaa maailmalla?

Minulle tällaiset pikkuasiat ovat saaristolaisleipä, kukkivien persikkapuiden tuoksu ja meren ääni. En ikinä ole asunut kaupungissa, jossa ei ole merta (paitsi 5+1 kk vaihto-oppilaana Gorlovkassa (UKR) ja Moskovassa (RUS)). Nämä olivat pakon sanelemia syrjähyppyjä, ja juoksin karkuun heti kun pääsin.

Olen myös tietoisesti käynyt läpi omat muistoni ja siivonnut niistä monet roskat, jotka eivät ole muistamisen arvoisia. Jätin itselleni vain sen, mitä haluan pitää. Silloin muistissani on tarpeeksi tilaa uusille kokemuksille ja mukaville muistoille.

Vaihdamme maata nykyään sen verran tiheästi, että muistiin pitää mahtua kerralla paljon uusia asioita. Myös matkamuistot pitää säilyttää huolellisesti. Jokaisesta maasta yritän poimia muistiin jotain mukavaa.

Vaikka kuinka huolella yritän järjestää mapit omassa päässäni, silti välillä tulee sellaisia ahaa-elämyksiä, ettei voi kuin ihmetellä. Edellisenä syksynä Portugaliin ajaessa huomasin, että kuiva, paahteinen aro on niin kaunis, että sydämeen koskee. Se muistutti minua lapsuuden ajoista, jolloin jokainen asia maailmassa oli itsestäänselvää ja omalla paikalla, eikä sitä järjestystä vielä osannut kyseenalaistaa.

Uusia kokemuksia

Portugali aukesi minulle pala palalta. Valtameren rauhoittava ääni, kukkien väriloisto ja jyrkät kalliot. Euroopan eteläisimmät osat ovat sekamelska tuttua ja vierasta, sekä luonnossa että ihmissuhteissa.

Oli hauska tutkia uusia kasveja, yrittää oppia uutta kieltä ja ymmärtää paikallisia tapoja. Portugalin ilmasto on omalla tavalla hauska: täällä ei ole talvia meidän näkökulmasta, mutta kesäkin on varsin mieto. Osa kasveista noudattaa vuodenaikoja – pudottaa lehtiä ja vaipuu horrokseen pariksi kuukaudeksi. Toinen osa puskee lisää kukkia.

Syksy erottuu Algarvessa kesästä sillä tavalla, että aro kuivuu ja lakkaa kukkimasta. Sitten alkaa sadekausi, jota varten portugalilaiset ostavat saappaita ja toppatakkeja. Siis, välillä myös sataa, joskus runsaasti. Viime vuonna kerran satoi oikein 5 päivää melkein yhteen menoon. Se oli portugalilaisten kaverieni mielestä varsin masentavaa: Ajattele, viisi päivää putkeen! – hän päivitteli. Sen vuoden aikana, mitä me täällä olimme, satoi noin 3 viikkoa yhteensä.

Diginomaidus on omanlaisensa elämäntyyli. Kaikkiin maihin jää pala sydäntäni. Kaikista maista jään kaipaamaan jotain.

Huomasin, että Suomesta jäin kaipaamaan ruskaa. Varsinais-Suomessa elo-syyskuun vaihde on usein hyvin lämmin ja aurinkoinen. Suomen metsät ovat ruskan aikana parhaimmillaan. Värien loisto, kuulas ja kirpeä syysilma. Pieni hetki riemua ja sitten alkaa kaamos. Varsinaissuomalainen “kaamos” on harmaa, lumeton, kostea ja kylmä. Se kestää ikuisuuden – lokakuusta huhtikuuhun pahimmillaan. Se on kai suomen tylsin kohta. Itse olen harvoin edes huomannut sitä. Oli muuta tekemistä. Asia alkoi ärsyttää vasta maalis-huhtikuussa.

Ihmismieli, Ruska, Ruissalo — Ruissalo, 2005

Virosta jäin kaipaamaan ihmisiä ja suurkaupungin tunnelmaa, vaikka Tallinna on oikeasti niin pikkuinen, että sen ajaa puolessa tunnissa läpi. Haaberstista Lasnamäelle. Silloin kun virolainen on lämmennyt ystävyydelle, se ystävyys kestää hautaan asti.

Ihmismieli Tallinn 2012 — Pirita, Tallinn, 2012

Ihmismieli-Rae vald 2015 — Pirita, Tallinn, 2012

Portugalissa huomasin, että kukkivat mantelipuut ja mimosat saivat mieleni palamaan lapsuuden maisemiin jälleen kerran. Mitä jään kaipaamaan Portugalista?