Yksinäisyys: Lapset

Live Your life - Little Prince of 21st Century. (Kuva: Happy Color)
Live Your life – Little Prince of 21st Century. (Kuva: Happy Color)

Maailmassa on valtavasti lapsia, ja keinot uusien kavereiden hankkimiseen ovat lisääntyneet. Miksi lapset valittavat yksinäisyyden tunnetta? 

Sosiaaliset taidot, kuten mitkä tahansa muutkin taidot, ruostuvat, jos niitä ei käytetä. Niiden taitojen kehittämisen eteen joutuu tekemään töitä. Kouluissa opetetaan muita aineita (luku- ja kirjoitustaidot, laulua, laskemista, luistelemista, hiihtämistä, uintia ja vaikka mitä muuta), mutta jostain syystä luullaan, että sosiaaliset taidot kehittyvät lapsille ihan itsekseen. Uskallan väittää, etteivät ne tartu kännykästä. Ja tosi huonosti ne kehittyvät pelaten Fortnitea. Ehkä jossakin päin maailmaa se on hyödyllistä, mutta toivottavasti ei ihan Suomessa eikä juuri nyt. 

Olen tosin aikuinen ja varsin päällekäyvä, jos tarvitsen seuraa. Miten asiat sujuvat ihmisillä, joilla sosiaaliset taidot ovat vielä kehityksen vaiheessa? Siis meidän lapsilla. Vastaus: Varsin huonosti.

Meillä teoriassa pitää olla aikaa ja toisillemme (harrastuksille, ulkoilulle, matkustamiselle ja ihan vaan olemiselle) runsaasti. Fyysisesti raskaat, ylipitkät työvuorot jäivät taakse, työpäivä on lyhyt, lakisääteiset lomat ovat voimassa (Suomessa vuodessa 2020 on peräti 228 työ- ja 138 vapaapäivää). Eli meillä on vuodessa 4.5 kk aikaa, jonka aikana emme nuku eikä olla töissä. Mihin ihmeeseen se aika hukkuu? Miksi lapsemme väittää, ettemme vietä tarpeeksi aikaa yhdessä (Lasten kanssa vietetty aika on tärkeintä, Huono Äiti, 1.3.2020).

Muistan hyvin, että lapsuudessa meille ei tullut päähänkään ajatus, että sukupuoliroolit ovat olemassa. Meitä oli suurin piirtein saman verran tyttöjä ja poikia 70/80-luvun lähiön pihalla. Leikittiin yhdessä sekä nukeilla että autoilla. Teininä liikuttiin sekaporukoissa eikä koulussa ollut erikseen tyttö- tai poikaporukkaa. Vasta 13-14 vuotiaina, kun ensimmäiset ihastumiset iskivät, huomattiin, että sukupuolet ovat oikeasti olemassa. Mutta leffoissa ja synttäreillä käytiin yhdessä. Nyt jaon huomaa jo ensimmäisinä kouluvuosina: tyttöjen vanhemmat eivät edes vastaa poikani synttärikutsuihin, vaikka yritin järjestää ne mahdollisimman sukupuolineutraalisesti. Minulle se on outo.

Nykylapset ovat täysin riippuvaisia vanhemmista sosiaalisessa kanssakäymisessa. Lähiöt asuinympäristönä eivät ole enää muodissa, perheissä on vähän lapsia, kouluihin huristellaan monen kilometrin päähän ja iltaisin ja viikonloppuisin harrastellaan. Loput ajasta, mitä jää läksyjen tekemisestä, sukelletaan  Virtuaalitodellisuuteen –  pelataan tietokonepelejä.

Live your life - as a cartoon hero.  Happy Color,  yksinäisyys, japanese cartoon
Yksinäisyys Lapset
Live your life – as a cartoon hero. (Kuva: Happy Color)

Omassa lapsuudessani oli helppo löytää kavereita: harrastuksista ja koulusta jäi kuitenkin sen verran aikaa, että siihen mahtui kanssakäymistä. Luokat oli isoja, ja vaikka 30 lapsesta kaikki ei ollut kaikkien läheisiä kavereita, valinnanvaraa oli paljon. Oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita, ja kun kännyköitä ei ollut, kaikki joutui käymään läpi kasvotusten. Hyvässä ja pahassa. 

Minulle on aina vaikeaa kuunnella, jos lapsi valittaa, ettei hänellä ole kavereita koulussa. Eritoten, jos lapsi käy kansainvälisestä koulua ja puhuu useita kieliä (tietty koulun kieltä – englantia – täydellisesti). Liki vuoden aloittamisesta uudessa luokassa. Tässä ongelma voi olla vain ja ainoastaan sosiaalisten taitojen kehittymättömyydessä, eikä välttämättä kyseisellä lapsella itsellään, mutta ikäluokan lapsilla kokonaisuudessaan. Poika on 8, fiksu, suomalainen, puhuu kolmea kieltä. Miten voi olla, ettei hän löytänyt 25 luokkakavereistaan yhtään ystävää? (Huomautus: kyse ei ole omasta lapsestani. Oma penska on niinkin päällekäyvä kavereiden hankkimisessa, että toissapäivänä järkytti joukkoa suomalaisia turisteja hivuttautumalla heidän lähelleen ja puhuttamalla heitä. Ensimmäisen kysymys oli, joko hän on eksynyt ja missä on äiti. Mielenkiintoista… Poika halusi vain puhua suomea, ei muuta erikoista.)

Mitä me, vanhemmat, teemme väärin, ettei lapsilla ole kavereita? Mitä meidän pitää parantaa, etteivät lapsemme tunne itseään yksinäiseksi?

Osa asioista, jotka käyvät meille yli ymmärryksen, ovat lapsillemme arkipäivää. Suurin osa lapsista pärjää koulussa ilman apua, ja yläasteella väistämättä alkaa tulla aineita, joissa emme pärjää omille lapsillemme (matematiikan tohtoreita ei lasketa!). Teknologian kehitys aiheutti maailmankatsomuksessa muutoksia, joita emme ihan täysin käsitä. Vaikka uuden oppimisesta olisi hyötyä, emme aina jaksa. 

Lasten yksinäisyyden syitä voi olla monia. Yksilöllisyyden ja yksilön palvonta on yksi syy siihen. MINÄ ensin – filosofia jättää jälkensä yhteiskunnan rakenteeseen. Yhden ainoan yksilön hiominen timantiksi ei ole helppoa, eikä kaikista tule jalokivejä. Osa jauhautuu pölyksi. Kaikissa ei ole, eikä tarvitsekaan olla, sitä timantinkovaa ydintä. Timantti on kova, kaunis ja kallis – ja yksinäinen, – omalla turvasysteemillä varustetussa näyteikkunassa. 

Nyky-yhteiskunta (kehittyneen teknologian maailman osa, mihin meitä ihmisiä pakotetaan joukoittain lisää) ohjaa meidät valitsemaan yksilön ja yhteiskunnan välillä. Monilapsisia perheitä ovat nykyään harvakseltaan:

  • ainakin Suomessa naisia suorastaan sakotetaan siitä, että he jäävät äitiyslomille;
  • lasten ylläpitäminen on kallista: vaatteet, harrastukset ja kunnon ruoka maksavat maltaita, ja valtion tuet ovat olemattomia;
  • lapsille halutaan sitä kaikkein parasta, huolimatta siitä, mitä lapsi itse haluaa;
  • vanhempien toteutumattomien unelmien perfektionismi;
  • suurperheitä katsotaan vinoon: yhteiskunnan loisia vai viallinen ehkäisy?

Paineita on paljon. En lähde väittämään, että suurperheessä lapsi ei voisi tuntea itseään yksinäiseksi, mutta se ilmiö niissä on harvinaisempi: leikkikavereita kun on omasta takaa. Samaten vastuun määrä on suurempi. 

Täytyy mainita, että vanhempien vouhottaminen lasten ympärillä on suhteellisen uusi ilmiö: vielä 100 vuotta takaperin lapsia oli perheissä paljon, ja yksilön elämän arvo oli mitätön. Sodittiin paljon, kuolleisuus oli suuri eikä äideillä ollut varaa surra yhtä lasta loputtomiin, koska muutama muukin oli huolenpidon tarpeessa. 

Niistä ajoista elämä on muuttunut paljon. Nyt jokaisen lapsen menetys on suuri sekä perheelle että yhteiskunnalle, koska häneen on panostettu varsin paljon. Muutos ei ole hyvä eikä paha, se on sivilisaation kehittymisen tulos. Maapallon rajoittuneisuuden takia tämä muutos on väistämätön. Ihmisiä on liikaa, joten ihmiskunnan kokoa on pienennettävä ja laatua parannettava. Se koskee myös teknologian ja ekosysteemin kehitystä. Kaikki pienenee, ei pelkät kännykät. Meidän on pienennettävä ruoan valmistamiseen tarvittavaa energian määrää, poistoja ja päästöjä, yksilön elämiseen tarvittavaa tilaa ja resurssia. Eli kasaan taitettavat huonekalut ja rullattavat telkkarit tulevat olemaan arkipäivää. 

Me siirrämme tämän sosiaalitaitojen kehittymättömyyden omille lapsillemme. Lapsi tarvitsee selvän syyn ja seuraamuksen konseptin. Lapsi ei yleensä vaadi vanhemman katkeamatonta läsnäoloa 24/7 (ei nyt vastasyntyneistä ole kyse), jos hän ymmärtää sen puuttumisen syyn. Ja yleensä haluaa auttaa. Huomasin omasta kokemuksesta, että vastuun jakaminen lapsen kanssa (siis, hänen omista tekemisistään) auttaa häntä ymmärtämään asiat ja kasvamaan sosiaalisesti. En tee enkä päätä lapsen puolesta ihan kaikkea. On asioita, joista hänen on otettava vastuu. Asiat voivat olla pieniä: järjestää omat vaatteet kaappiin, tarkistaa läksyjen tila, kirjoittaa synttärikutsuja, jotain helppoja kotitöitä… mitä vaan pientä kivaa. Siitä molemmille, vanhemmille ja lapsille vapautuu aikaa. Ja lapsi tuntee itsensä tärkeäksi.

Yksi syy lasten yksinäisyyden tunteeksi on vanhempien ehdoton kiintyminen jälkikasvuun. ME-muodossa elävä vanhempi ei välttämättä tunnista lapsen itsenäistymisen tarpeita eikä pysty siksi olemaan lapselleen läsnäoleva aikuinen ja kaveri. Näin lapsi ei pysty näkemään vanhempaansa yksilönä vaan omana jatkeena (myöhemmässä teini-iässä – parasiittikaksosena 🙂 ), eikä hän pysty olemaan kaveri oman peilikuvansa kanssa. Silloin virtuaalitodellisuuden vetovoima on ylitsepääsemätön. Kumpikin sukeltaa siihen, vanhempi ja lapsi. Ja molemmat ovat uupuneita ja yksinäisiä. 

Emme saa ummistaa silmiämme siitäkin, että vanhemmilla on omat pelinsä: lapset pelaavat Minecraftia, Robloxia ja Fortnitea (ja mitä lienee muuta), vanhemmat – Instagramia ja Facebookia (on tietty myös uutissyöte, nettilehdet, Netflix ja SuperMario). Lapset seuraavat meidän käytöstämme eikä niitä kullanarvoisia neuvoja, mitä me jakelemme heille. Pelin/lelun sisältö ei ratkaise. Voit tietty kokeilla pelata lapsen kanssa samaa peliä. Kaikki käy. Näyttää myös omaa pelikenttää (muista ikärajoitukset!), voi olla että lapsi innostuu. Näin ainakin on jotain yhteistä. On olemassa lautapelit, uudetkin lautapelit, ei pelkkä Monopoli ja Afrikan tähti. 

Tosin vanhempana huomasin, että ystävyyteen pätevät samat säännöt, kuin muunkin elämän osiin: laatu ratkaisee. On harhaa luulla, että ystävien määrä on se ratkaiseva tekijä. Mutta lapsille se ei aina ole niin itsestään selvää. Myöhemmässä iässä osat löytävät paikkansa. Ihmiset ovat erilaisia: toisilla on paljon kavereita ja hyvän päivän tuttuja, toisilla – yksi sydänystävä. Joillakin on sekä että. 

Jostain käsittämättömästä syystä minut oli kasvatettu suhtautumaan ystävyyteen halveksien ja varoen. Kaikkien aikomuksiin piti suhtautua epäilevästi ja pidellä riittävästi etäisyyttä ihmisiin. Luulisin, että se oli kummunnut äitini tuntemattomista menneisyyden osista. Enkä haluaa siirtää sellaista suhtautumista omalle lapselleni. 

Omakotitalounelman hinta on jatkuva autoilu. Koulussa lapsella on kuitenkin aikaa sosialisuuteen rajoitetusti, välituntien ajalla, ja vain silloin, jos kännykät ovat takavarikoituja koulupäivän ajaksi. 

Toisaalta olisin halunnut, että poikamme saisi lisää kontakteja muihin lapsiin livenä, ja toisaalta, miten pääsen opettamaan hänelle ystävyyden jalon taidon, jos muita lapsia ei ole lähelläkään. Nykylapset ovat täysin vanhempien armoilla omissa menoissaan: kaikkiin paikkoihin joutuu lähtemään autolla, tapaamisia sovitaan viikkoja etukäteen, ja jos kaveri yhtäkkiä vaikka sairastuu, leikkihetki siirtyy hämärään tulevaisuuteen. 

Kavereita ei ole tarjolla kovin paljoa ympärillä, sen takia lapset yrittävätkin hankkia niitä netissä. Se on surullista ja vaarallista. Meidän vanhempien on tehtävä kaikki, mitä pystymme, etteivät lapsemme osu niihin ansoihin, mitä netti todistetusti tarjoaa. (Tässä tulee lisää nettiturvallisuudesta).

Yhteiskuntaa ei voi syytä tässä ihan kaikesta: esimerkiksi Paimiossa oli järjestetty ensisynnyttäjien ryhmä, jossa pääsi tutustumaan muihin naisiin ja lapsiin (erittäin tärkeää, kun vanhemmuuden kokemusta ei vielä ole eikä vauvalla ole sisaruksia), muuten kontaktit muihin lapsiperheisiin olisi jäänyt vähiin. Tallinnassa meillä oli oma Suomettarien lapsiperheryhmä, joka järjesti omaa toimintaa. Nyt joku keksi hyvän idean osa-aikaisesti työskenteleville vanhemmille:  Parents Co-Working. Toivottavasti Suomessa joku ryhtyisi samaan.

Eli meillä on kaikki kortit käsissämme, että saisimme viettää aikaa lasten kanssa ja järjestää heille mahdollisuuden tavata kavereitaan. Puuttuu vain tahto. Lapsiperheiden määrä jatkaa laskuaan, 43% on yksilapsisia perheitä (39% – kaksi lasta ja 13% – kolme). Eli 1.85 lasta per perhe ja 1.41 lasta per nainen. Se on tällä hetkellä kaikkien aikojen matalin luku. Surullista. (Tilastokeskus). 

Subscribe to our newsletter!

Muut postaukset tässä sarjassa: 

Yksinäisyys: Ihmiskunta
Yksinäisyys: Vanhukset
Läsnäolo: Ihmiskunta. Osa 1. Surullinen, Masentava, korona-uutisilla maustettu osa.
Läsnäolo: Perheen kesken.  Osa 2. Rakenteellinen. Käytännöllinen osa – vinkkejä selviytymiseen.

Kuvitus: Happy Color ®

Subscribe to our newsletter!

11 vastausta artikkeliin “Yksinäisyys: Lapset

Vastaa