Läsnäolo: Ihmiskunta

Osa 1. Surullinen

Olin kirjoittanut läsnäolosta jo valmiiksi optimistisen postauksen, johon keräsin listan siitä, mitä kaikkea voi tehdä yhdessä lasten, vanhusten, kavereiden kanssa… Postaan sen silti, mutta ei nyt. Läsnäolo Ihmiskunta yhteistyötä tarvitaan

Tässä on:

Masentava, korona-uutisilla maustettu osa. 

Ne, jotka eivät jaksa enää, hypätkää suoraan tänne: Positiivisempi ja rakenteellisempi osa, niille jotka ovat valmiit taistelemaan.

Nyt ollaan tässä – hätätilassa. Puoli Eurooppaa kouristelee. Tässä tilanteessa tarvitaan koko ihmiskunnan – ja jokaisen yksilön – yhteistyötä. Me taas noudatamme omaa vanhaa rataa. Viemme nuhaisen lapsen kouluun, vaikka juuri olemme palanneet ulkomaisesta tautipesäkkeestä. Lähdemme töihin, kun olemme niin korvaamattomia johtajia/opettajia/lääkäreitä. Omaa napaa pidemmälle emme näe. 

No, nyt lääkäreistä tulikin korvaamattomia. Otan omat sanani takaisin: koronaviruksesta ei ollut kirjoitettu tarpeeksi, koska ei mennyt monille perille. Keltaisen Post-it-lapun olisi pitänyt liimata jokaisen otsaan. Paljain silmin tautia ei edelleenkään pysty erottamaan muista hengitysteiden infektioista. Ehkä kokenut sisätautilääkäri pystyisi, mutta nyt kyse on ruohonjuuritasosta. 

Ja ihan vain muistutukseksi: Influenssaan ihmiset edelleen kuolevat ympärillämme, koronaviruksesta huolimatta. Virossa ja Suomessa, myös lapset. Karanteenin loputtua, influenssa on täällä edelleen. Pelkästään Suomessa influenssaan kuolee 500-1000 ihmistä vuosittain. Toivottavasti tämänhetkinen karanteeni tyrehdyttää myös influenssan voittokulkua, ainakin täksi vuodeksi. 

Elokuvateatterit, museot, näyttelyt, konsertit, yleisötapahtumat – kaikki meni samaan kasaan. Ihmiset hamstraavat jotain käsittämätöntä – vessapaperia. Netti on täynnä vitsejä aiheesta, mutta kansan vessapaperihimo ei kuin kiihtyy. Sulkeudumme omaan paniikkihuoneeseen emmekä huomaa enää muita ihmisiä ympärillämme. Lapset ja vanhukset odottavat meistä, vahvoista aikuisista, tervettä järkeä, eikä lapsellista päätä puskaan piilottamista. Tätä tautia, kuten kaikkia muitakin, ei pidä pelätä. Sitä pitää varoa ja ehkäistä, järkevästi ja järjestelmällisesti. 

Meillä kävi tuuri vielä, että mieheni oli ehtinyt tulla Portugaliin meidän luoksemme, viikkoa ennen, kun lentoliikenne tyrehtyi. Nyt se ei olisi enää niin yksinkertaista.

Minua harmittaa kuitenkin jokin muu: ylenpalttinen itsekeskeisyys. Miten helposti sivistyneisyyden kuori putoaa meistä pois, pienehkön kriisin edessä. Meitä pyydettiin pysymään kotona karanteenissa pari viikkoa. Kauppojen tyhjistä hyllyistä päätellen kolmas maailmansota on alkanut. 

Netti on täynnä kirjoituksia tyyliin, miten voin olla menemättä töihin? Helposti, ellet ole lääkäri tai hoitaja. Ongelma on olemassa, ja siinä hallitus ei ollut ihan viimeiseen asti ajatellut asiaa. Niille ihmisille, joiden läsnäolo töissä on pakollinen, pitää järjestää lasten hoitopaikat. 

Tietysti, helpoin tapa estää viruksen levittämisen olisi ollut sulkea Kiinan rajat, mutta koska itse Kiina sitä ei tehnyt, kukaan ei uskaltanut. Olisi evakuoinut omia sieltä, ja laittanut lapun luukulle vaikka kuukaudeksi. Tapa olisi ollut julma. Nyt Trump tekee meille samaa, mutta ihan syystä. Maallikkokin näki, että itsekkäät Italian lomalta palaavat olisi pitänyt laittaa karanteeniin. Sen sijaan sinne joutui tuhannet syyttömät sijaiskärsijät, omaiset, kollegat, potilaat ja oppilaat.

Aikapommi tikittää edelleen, moniko hoitoalan ihminen on sairaana tai karanteenissa, kun viikon päästä tapauksia on Suomessakin jo 2000 tai enemmän ja sairaalat alkavat täyttyä. Tuskin Trump halusi samanlaisen hölmöyden toistuvan heidän mantereen suuntaan. Kiina pysäytti leviämisen alle 100 000 :een, mihin asti pääsevät eurooppalaiset?

Minua henkilökohtaisesti pelottavat koronaviruksen jälkitaudit, ei niinkään lääketieteellisessä merkityksessä. Yksilön tasolla ihmisen menetys ei tarkoita historiallisesti mitään. Mutta yhteiskunnalliset seuraukset tulevat olemaan katastrofaaliset. Maailmantalous on jo pitkään elänyt kädestä suuhun – 2008 kriisistä ei ole suinkaan toivuttu vielä. Nyt meitä uhkaa uusi, syvempi kriisi. Flybe:n konkurssi oli vasta ensimmäinen hälytyskellon ääni. Niitä soi ympärillämme, mutta emme suostu kuuntelemaan. 

Portugalissa

Täällä Portugalissa, vähän kaupungin ulkopuolella, vessapaperia on hyllyissä tarpeeksi. Liha- ja kalatiskit olivat viikonlopuksi ostettu tyhjäksi. Vastapaistettua leipää sai vielä pitkälle iltapäivään (Aldin omasta uunista). Kumihanskainen kassatyöntekijä desinfioi ja pyyhki tiskin ja korttikoneen jokaisen asiakkaan jälkeen. Käsidesi, hengityssuojaimet, käsineet ja sprii olivat loppuneet koko kaupungista tietysti, eli niiden käytöstä on ilmeisesti turhaa kehottaa enää.

Portugalin pienemmät yrittäjät ovat jo täydellisessä paniikissa. Maaliskuun alussa piti uuden turistisesongin alkaa. Luonnollisesti turisteja ei näy. Koulut ovat kiinni kuukauden, niin moni pienyrittäjä ei pääsekään töihin. En tiedä, miten täällä päin maailmaa palkkojen käy. Kiinteät kulut on silti maksettava. Sen näemme parin-kolmen kuukauden päästä. 

Kävelen autioita Albufeiran katuja haikein mielin: olen nähnyt sen aikaisemmin. Se muistuttaa minua vuodesta 1994 Krimillä. Muistan kauhun, epätoivon ja etikan pistävän hajun. Vettä ja ruokaa jaettiin kavereiden kesken, jos joku onnistui saamaan rahaa/ruokaa jostakin. Silloin se pelotti toden teolla: selviytymismahdollisuus oli 50/50. Hoitoa tautiin ei ollut, ihmisiä makasi sairaaloiden käytävillä eristyksen sijaan. Kuolleiden määrän väitetään nousseen 160 000:een (silloisen 4 miljoonan asukasmäärästä).

Nyt Ukraina pyrkii kiihkeästi EU:hun, Krimin valtiota ei ole olemassa ja koleraan kuolleet krimiläiset ovat spekulaatio. Uusi, hehtaarinkokonen hautausmaa on asiasta viisaasti vaitonainen. 

Talous nousi silloin jaloilleen tuskallisen hitaasti. Sanoisin, että vasta 2000-luvulla toipuminen alkoi kunnolla. Tuotannon romahduttua, Krimin oli elätettävä itsensä turismilla. 

Turismilla elättää itsensä myös Portugali. On täällä toki omaa tuotantoa, mutta täällä etelässä suurin osa yrittäjistä palvelee turisteja. 

Suomessa

Suomessa, barbaarisen yrityslain huomioon ottaen, yhtiöruumita tulee paljon. Siellä konkurssi on elinikäinen tuomio, eli sosiaaliturvan tarvitsijoita tulee lisää. Suoraan koronaan tuskin monikaan Suomessa kuolee, mutta välikäden kautta – kyllä.

Pikkuvaltiot, kuten Viro, Latvia ja Liettua tulevat kärsimään siitä pitkään ja tuskallisesti. Suomen kohtalo tuskin on valoisampi. 

Mitä tästä voimme oppia?

Riippuu täysin meidän omasta tahdostamme ottaa opiksi. Niin pelottava ja perustuksia järisyttävä jokainen kriisi kuin onkin, se tuo muutoksen ja mahdollisuuden oppia uutta. 

Matkustaminen tuskin vähenee pidemmällä aikavälillä, koska globalisaatio on vasta valloittamassa Maapallon. Ihmiset ovat uteliaita, janoavat uusia kokemuksia. 

Etätöitä on taas hyvä harjoitella nyt pari-kolme viikkoon. Voi tulla tavaksikin. Siinä, missä vapaa-ajan matkailu kiihtyy, voimme tasapainottaa sen hieman vähentämällä liikematkailua. Suurin osa siitä on nykyaikana täysin turhaa. Teknologia tarjoaa kaikki välineet konferenssien ja neuvottelujen pitämiseen netissä. En usko, että iso muutos tapahtuu nyt heti, mutta unelmoida aina voi. 

Nettikauppojen merkitys suurenee entisestään, myös ruokatoimitusten merkitys kotiovelle kasvaa. Tulevaisuus ottaa meidät avosylin vastaan.  

Toivon, että ihmiset oppisivat arvostamaan toisiaan aivan uudella tavalla: ihmisarvon kautta, ei hintalapun mukaan. Että me oppisimme kunnioittamaan toisiamme ja toistemme hyvinvointia, samalla miten me tällä hetkellä ihailemme toisten saavutuksia (uutta autoa, merkkilaukkuja, hyvin palkattua työpaikkaa, perintöä tai isoa taloa).

Toivon myös, että oppisimme tukemaan ja auttamaan toisiamme, heikompaa ja vahvinta, koska se vahvalta näyttävä kaveri voi olla romahduksen partaalta. Niin, oppisimme auttamaan kysymättä, koska toinen sitä apua tarvitsee, mutta ei välttämättä osaa pyytää. Niin kuin suurin osa suomalaisista. Se on sitä kuuluisaa yhteiskunnallisuutta, josta puhutaan. 

Niin, ja toivon, että opimme pesemään käsiämme. 

Tässä videot Italian karanteenissa olevista kaupungeista. Ihmiset laulavat, ettei heitä pelottaisi…

https://time.com/5802700/lockdown-song/

Positiivisempi ja rakenteellisempi osa, niille jotka ovat valmiit taistelemaan.

Kun olin jo kirjoittanut tämän jutun, löysin netistä mielettömän hienon kirjoituksen koronavirus-sodan eturivistä. Huomasin, etten ole yksin omissa ajatuksissani. Lue ja valaistu!

Muut postaukset tässä sarjassa: 

Yksinäisyys: Ihmiskunta

Yksinäisyys: Lapset

Yksinäisyys: Vanhukset

Läsnäolo: Perheen kesken. Osa 2. Rakenteellinen. Käytännöllinen osa – vinkkejä selviytymiseen.