Mitä diginomadielämä opetti minulle tavaran omistamisesta?

Seitsemän viime vuoden aikana työt ja kodit ovat olleet ripoteltuina pitkin Eurooppaa.

Ensimmäiset neljä vuotta muutimme paikasta toiseen enemmän, viimeiset kolme olemme pysyneet hieman pidempään samoissa paikoissa. Oma työni on tällä hetkellä jo melkein perinteisen paikallaan pysyvää sorttia, mutta perheen sisällä matkustetaan edelleen työn takia, eikä minulla ole nytkään tunnetta siitä, että olisin rakentamassa pysyvää pesää juuri tähän maahan.

Kaikki on edelleen suhteellista.

Ehkä juuri sitä nämä vuodet ovat opettaneet minulle myös tavaran omistamisesta.

Tavaran määräkin on suhteellista.

Sitä voi elämäntilanteen mukaan kasvattaa tai vähentää. Välillä koko elämä pitää saada mahtumaan matkalaukkuun, välillä tarvitaan neljän vuodenajan vaatekaappi, ruokavarasto ja muutama purkki varakosmetiikkaa.

Oleellisempaa kuin tavaran määrä on minusta se, miksi tavara on olemassa.

Matkalaukussa kaikki ylimääräinen on oikeasti ylimääräistä

Matkoille pakkaan nykyään (turhankin) kevyesti.

Matka on ennen kaikkea nykyhetki. Juuri tämä paikka, tämä sää, tämä päivä (tai kaksi). Tarkoituksena on olla siinä hetkessä ja nauttia siitä. Joten matkalaukun tehtävä on palvella juuri kyseistä hetkeä.

Kaikki tarpeeton tuntuu ylimääräiseltä hyvin konkreettisesti. Se painaa laukussa, on koko ajan tiellä tarpeellisen edessä ja vie tilaa sellaiselta, jota oikeasti tarvitsee.

Matkalla vähentäminen on helppoa, koska aikahorisontti on lyhyt ja helposti hahmotettavissa.

Mutta kotona on eilinen, tämä päivä ja huominen.

Huomennakin pitää syödä, pukeutua ja peseytyä. Se, mitä tein tai jätin tekemättä eilen, vaikuttaa siihen, kuinka helppo huominen on. Pyykit pitää pestä, ruokaa pitää olla ja hammastahnaa tarvitaan myös sen jälkeen, kun tämän päivän annos on puristettu tuubista.

Silloin pieni varasto ei välttämättä olekaan ylimääräistä tavaraa.

Se on minulle tapa vapauttaa aikaa, välttää turha stressiä ja suunnitella huomista.

Tietysti, jos huomista suunnitellaan samaan maahan.

Tavaralla pitää olla tehtävä

Seitsemän vuoden aikana en ole päätynyt siihen, että tavaraa pitäisi omistaa mahdollisimman vähän.

Olen päätynyt siihen, ettei mitään kannata omistaa turhaan.

Tavaran tarkoituksen ei tarvitse olla välttämättä käytännöllinen. Esteettinen tarkoitus on aivan yhtä hyvä, jos se on omistajalle tärkeä. Joku haluaa ympärilleen tauluja, kirjoja, koriste-esineitä tai kauniita astioita, koska ne tekevät kodista kodin.

Minulle taas moni sellainen tavara, jota pidetään melkein itsestään selvänä osana kotia, on täysin tarpeeton.

Esimerkiksi sohva ja televisio. En juuri koskaan löhöile sohvalla enkä katso telkkaria. Jos tekee mieli nähdä leffa isolta ruudulta, menen elokuviin.

Joten omassa kodissani sohva on lähinnä valtava esine, joka vie muutaman neliömetrin lattiatilaa, ja televisio on turha pölynkerääjä.

Sohvan olemme siirtäneet suureen monitoimikeittiöön ja palvelee ulkovaatteiden ja laukkujen hyllynä. Televisio jää jalkoihin joka kerta, kun yritän imuroida makuuhuonetta. Kirjaimellisesti.

Itselleni tärkeintä on se, etten omista kumpaakaan. Kun vaihdamme asuntoa, nuo turhakkeet jäävät taaksemme kertaheitolla.

Jollekin toiselle juuri sohva ja televisio voivat olla kodin tärkeimmät esineet ja keskipiste.

Eikä kumpikaan meistä ole väärässä.

Tavaran tarpeellisuus ei ole mikään universaali ominaisuus.

Turha tavara kuormittaa eniten

Muuttaessa tämän huomaa hyvin nopeasti.

Kotona käyttämätön tavara voi seistä vuosikausia nurkissa huomaamatta. Muutossa se tulee vastaan konkreettisena ongelmana. Vienkö mukaan? Löytyykö sille paikka uudessa kodissani?

Siinä vaiheessa tulee helposti mieleen kysymys: miksi minä oikeastaan omistan tämän?

Onko tämä sellainen tavaralaji, josta haluan päästä eroon.

En siksi, että tavoittelisin jotakin tiettyä tavaramäärää, vaan siksi, että turha tavara kuluttaa resursseja. Se tarvitsee säilytystilaa, lisää muuttolaatikoiden määrää ja kuluttaa myös aikaa, rahaa ja huomiota. Itselleni tilanne tuli päin naamaa ensimmäisen varastontyhjennys-projektin aikana.

Käytössä oleva tavara ei minua samalla tavalla häiritse.

Jos omistan kaksikymmentä vaatetta ja käytän kaikkia, ne eivät tunnu ongelmalta. Jos omistan yhden esineen, jota en käytä, josta en pidä enkä tarvitse, juuri se yksikkö voi tuntua liialta.

Paljon ja liikaa eivät ole sama asia.

Myös tila vaikuttaa siihen, paljonko on paljon

Liikkuva elämä on opettanut myös sen, ettei tavaramäärää voi arvioida irrallaan kodista.

Olemme asuneet Maltalla melko minimalistisissa, uudehkoissa asunnoissa, joissa säilytystilaa oli runsaasti. Kun jokaiselle tavaralle löytyy paikka, yllättävän suuri määrä tavaraa voi olla lähes näkymätöntä.

Nykyisessä yli sadan neliön kodissamme Kaunasissa tilanne on aivan toinen. Asunto on iso, mutta kolmelle ihmiselle käyttökelpoista säilytystilaa on hyvin vähän. Sen seurauksena tarvitaan laatikoita ja pinoja, ja sama tavaramäärä näyttää yhtäkkiä paljon suuremmalta.

Täällä tarvitaan myös neljän vuodenajan vaatteet ja kengät – tai tarkemmin sanottuna kesän, talven sekä kuivan ja märän välikauden varusteet.

En voi sanoa, että olin innoissani uusien talvisaappaiden tai takin metsästyksestä.

Kaipaan Maltan kevyttä vaatetusta ja arjen helppoutta. Liettuan talvikauden sää on inhokkilistalla vahva kakkonen heti pakkasten jälkeen.

Mutta taas kerran kaikki on suhteellista.

Pieni varasto voi ostaa vapautta

Tämä on niitä asioita, jotka estävät minua muuttumaan oikeaoppiseksi minimalistiksi.

En pidä siitä, että jonkin tavaran loppuminen alkaa määrätä tekemisiäni.

Jos hammastahna loppuu juuri silloin, kun minulla on sata muuta asiaa tehtävänä, viimeinen asia jonka haluan tehdä on lähteä kauppaan metsästämään hammastahnaa.

Siksi kotona saa mielellään olla toinen tuubi odottamassa.

Sama koskee monia tavaroita: vaatteita, ruokaa ja kosmetiikkaa.

Ei tavaraa vain varastoimisen vuoksi, mutta sen verran puskuria, ettei aivan jokainen loppunut tai rikkoutunut esine aiheuta välitöntä toimintapakkoa.

Jollekin vähäinen tavaramäärä tuo vapauden tunnetta. Minulle pieni puskuri tekee saman.

Se antaa mahdollisuuden päättää itse, milloin menen kauppaan, milloin tilaan jotakin ja milloin käytän aikani aivan johonkin muuhun. Se on minulle tärkeää.

Vaatteisiin ei tarvitse rakastua

Tämä ajatus on ja pysyy.

Minun ei tarvitse rakastua vaatteisiini.

Minä rakastun ihmisiin. Ehkä myös paikkoihin.

Vaate on vaate. Se on vain vaate ja piste.

Totta kai haluan, että vaatteeni ovat kauniita ja että viihdyn niissä. Tykkään vaatteista ja pukeutumisesta. Mutta se ei tarkoita, että jokaiseen vaatekappaleeseen minun pitää rakentaa elämänmittainen rakkaussuhde.

Kun vaate on loppuun käytetty, se lähtee tekstiilikierrätykseen.

Jos vetoketjun vaihdolla saa muuten hyvän vaatteen takaisin käyttöön, vaihdatan sen. Jos hame on liian pitkä, lyhennän sen ompelijalla. Mutta en ala teettää monimutkaisia korjauksia tai maksaa vanhan vaatteen pelastamisesta uuden hintaa. Jos osaisin itse ommella ja tuunata, saattaisin toimia eri tavalla.

Silloin kyse olisi ehkä myös harrastuksesta.

Mikä sitten on muuttunut?

Seitsemän vuotta liikkuvampaa elämää ei tehnyt minusta minimalistia.

Ehkä se teki minusta entistä kriittisemmän tavaran omistamisen suhteen.

Olen oppinut, että tavaramäärää kannattaa kasvattaa ja pienentää elämäntilanteen mukaan. Määrä ei takaa laatua. Tavaralla ei ole itseisarvoa, ei runsaudessaan eikä vähyydessään. Ihmisen suhtautuminen tekee esineestä tärkeän tai turhan.

Matkalaukussa tarvitsen vähän, kotona enemmän. Neljän vuodenajan maassa tarvitaan eri asioita kuin Maltalla. Pienessä väliaikaisessa asunnossa tarpeet ovat erilaisia kuin kodissa, jossa aikoo asua vuosia.

Enää en ajattele, että olisi olemassa jokin oikea tavaramäärä.

Jos tavaralla on tarkoitus – helpottaa arkea, säästää aikaa, pitää lämpimänä, näyttää kauniilta tai yksinkertaisesti tuottaa iloa – tavaralla on paikkansa elämässäni.

Siinä mielessä seitsemän vuoden muuttaminen ei opettanut minua omistamaan mahdollisimman vähän.

Se opetti minua erottamaan toisistaan tavaran, jota tarvitsen, tavaran, jonka haluan – ja tavaran, jonka vain satun omistamaan.

Viimeisestä haluan päästä eroon.