Pohdintoja kirjoittamisesta

(jälleen kerran) Pohdintoja kirjoittamisesta

Pohdintoja kirjoittamisesta banner

Pohdintoja kirjoittamisesta

Kuinka usein on terveellistä pohtia kirjoittamista? Entä jos ajattelee sitä koko ajan? Onneksi huomasin, että se on jokseenkin normaalia. Erityisesti kun kirjoittaa työkseen. 

Kuten minulla on tapana, lähdin tutkimaan asiaa netistä. Netti on täynnä pohdintoja eri näkökulmista ja ammatikseen kirjoittavilla tämä aihe pyörii päässä jatkuvasti. Huokaisin helpotuksesta.

Oma tieni tähän pisteeseen on ollut pitkä,tuskallisen pitkä. On hyvin vähän asioita, joista olen ollut samaan aikaan aivan varma ja yhtä hyvin epävarma itsestäni. Tiedän, mitä haluan tehdä elämälleni, mutta edelleen epäröin omia kykyjäni. 

1. Painotus

Tämän oivalsin varta vasten, suunnilleen eilen, miten paljon toisten mielipiteillä on painoa siinä, minkä polun ihminen valitsee elämässään. Se harmittaa nyt, vuosikymmenien menetettyjen mahdollisuuksien valossa. En edelleenkään uskalla sanoa itseäni julkisesti kirjoittajaksi tai bloggaajaksi, puhumattakaan kirjailijasta. Niin idioottimaista kuin se on. Olen kirjoittanut 6-vuotiaasta asti. Minua pelotti valita se polku, koska sitä ei pidetty oikeana ammattina. Olen luovinut vuosikausia, opiskelin kieliä, taloushallintaa, pedagogiikkaa, mutta ei juuri sitä, mitä rakastan elämässäni kaikkein eniten. Miksi, kysyin itseltäni?

Yhteiskunnan paine on yllättävän suuri monessa asiassa. Kuka saa kutsua itseään bloggaajaksi, kirjoittajaksi tai jopa kirjailijaksi? Siihen tarvitaan hyvin painava syy ja taidonnäyte pankkitilillä, että itseään pääse tituleraamaan luovan työn osaajaksi. Luovia aloja on kautta aikojen pidetty epämääräisenä haahuiluna ja palkattu vastaavasti. Niistä edelleen yritetään maksaa niin vähän kuin mahdollista.

Minua pelotti suunnattomasti lähteä seuraamaan omaa tähteä. Olen kuullut valtavasti kehuja omista teksteistä, mutta en ikinä yhtä hyvää sanaa kirjailijan ammatista tai kehotusta mennä sitä tietä pitkin. Ensin piti oppia oikea ammatti. Nyt haluan korjata sen saman tien. Jos sinua vaivaa yhtä palava halua kirjoittaa (maalata, hoitaa eläimiä, neuloa, ommella, seistä päälläsi…), lähde vain sitä tietä, mitä pidät ainoana oikeana. Usko itseesi! Inspiroidu. Onhan olemassa JK Rowling. Minä itse olen saanut omaa inspiraationi huomattavasti lähemmäs kotoa:  Rouva Sana – Minna Luoma. Yhtäkkiä huomasin, etten ole ainoa, jota vaivaa se sama ainainen epäröinti omassa oikeudessa olemassaoloon. 

2. Kirjoittaja, kirjailija tai copywriter?

Ei asialla ole mitään merkitystä. Yksi ja sama ihminen voi olla vuoron perään eri rooleissa ja nauttia siitä. 

On toki näin, että 8 tunnin mainostekstien kirjoittamisen jälkeen, luovaa tekstiä ei välttämättä tule ulos. Ei se tule ulos 8 tunnin liukuhihnalla olemisen jälkeenkään. Sen tiedän omasta kokemuksesta. Niin hullua kuin se onkin, tilattujen kaupallisten tekstien kirjoittaminen tekee minut onnelliseksi. Onnistunut kaupallinen teksti on yhtä hyvä riemun aihe kuin luovan kirjoituksen aikaansaaminen. 

Tähän mennessä olen kirjoittanut melkein pelkästään omaksi iloksi ja kaunokirjallisuutta. Pääsen nyt kirjoittamaan työkseni, omaksi ja toisten iloksi. Se ilahduttaa. Muutos genressä tekee itse asiassa hyvää. Pää toimii ihan eri tavalla: monipuolistuminen kannattaa.

Kieltämättä, on kirjoittajia, jotka erikoistuvat vain yhteen ja ainoaan lajiin. Minä en tosin ole tavannut sellaista. Yleensä emme vain tiedä, että kuuluisa kirjailija kirjoittaa kolumneja tai käsikirjoituksia. Runoilijalla voi olla paksu portfolio proosassa (niin, vaikkapa Pushkin tai Lermontov, joilta molemmilta tuli ulos myös pino proosaa). Heistä, joita tunnen henkilökohtaisesti, suurin osa on sekatyöläisiä: he kirjoittavat sanomalehtiin tai nettilähteisiin, bloggaavat, julkaisevat omia kirjoja ja kuvateoksia. 

Tavoitteellisen kirjoittamisen osaaminen auttoi monia luokkakavereitani heidän tutkimustöissään (väittelyä varten yleensä pitää julkaista useita artikkeleita alan lehdissä). 

Jokaisella luovan työn tekijällä pitää olla myös oma blogi, eikä nyt ole kyse pelkästä muoti-ilmiöstä, vaan teknisestä välineestä. Jos kirjailija pitää myös blogia, onko hänen roolinsa siellä kirjailija vai bloggaaja? Entäs jos hän vielä tekee omia mainostekstejä, sitten ihan vaan copywriter? 

Mielestäni tässä asiassa on parempi olla lokeroimatta viimeisen tehtävän perusteella. Kansa tosin rakastaa järjestää kaikki riveihin ja laatikoihin. Ihmisille näin on helpompaa elää, kun kaikki on omilla paikoillaan. Jos työn ohessa, siviilielämässä, minulta vaaditaan kokin, siivoojan, kasvattajan, talousasiantuntijan ja ties minkä vielä osaamisia, miksi ihmeessä en voi olla työssä niissä kaikissa kolmessa roolissa. 

3. Kirjoittamisen jalo taito

Jos joku ei koskaan opi kirjoittamaan, se tarkoittaa vain sitä, ettei hän koskaan halunnut. Sekä kielenkäyttöä, kielioppia että eri kirjoittamisen teknikoita on mahdollista oppia. Missä iässä tahansa, itse asiassa. Millä vaan kielellä. Se on tahdon asia. Suomi on minun kolmas kieleni, jota kirjoitan. Opin joka päivä jotain uutta elämästä ja kirjoittamisesta. 

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kirjoittamisen taitoa ei ole vaikeaa oppia. Ei se ole sen vaikeampaa kuin taloustiede tai pedagogiikka. Mutta siihen prosessiin pitää paneutua yhtä pitkään ja hartaasti. Kovin nopea ja helppoakaan se ei ole. 

Kirjoittaminen on muuten yllättävän tekninen laji. Olen tietoisesti opetellut ja kokeillut monia erilaisia kirjoitustyylejä. Pikkuhiljaa löytyi omani, joka tuntuu kaikkein mukavimmalta. Harjoittelin hartaasti kielikuvien käyttöä, tutkin sanojen alkuperiä ja käyttötarkoituksia, synonyymien ja antonyymien listoja, luin, tein muistiinpanoja. Ja kirjoitin. Paljon. Eihän muuten mitenkään opi.

En tiedä, kuinka paljon nykylapset joutuvat kirjoittamaan koulussa, mutta meidän aikana lukion jälkeen kirjoitustaidot olivat jo kohdallaan, josta niitä oli helppo lähteä kehittämään. 

En osaa sanoa, mikä tulee ensimmäiseksi: lahjakkuus vai taito. Kieltämättä, lahjalla on osansa, mutta en usko, että ilman mitään harjoitusta tekstistä tulee sulavaa ja mukaansatempaavaa Se on aivan samalla tavalla, kuin kaikissa muissa tapauksissa, jossa lahjakkuus on vain puolet onnistumisesta. Mozart varmaan harjoitteli aika monta tuntia päivässä sekä soittamista että säveltämistä, ja sen voi helposti kuulla, kun vertaa hänen varhaisimpia teoksia myöhempiin. 

Lähempänä tulevaisuutta on kaverini Mariya Kim. Hän on virtuoosi pianonsoittaja, jonka palkintokaappi on kilometrin korkea. Kuusivuotiaasta asti hän on harjoittelut 5-6 tuntia päivässä. Hän on myös äärettömän lahjakas, mutta onnistuminen ei tullut hänelle hopeatarjottimella. 

Samalla luokalla kanssani oli myös tyttö, joka oli syntynyt oopperalaulajaksi. Hän viettää nyt hiljaiseloa omassa kotikaupungissaan, koska hänen omien sanojensa mukaan, näin lahjakkaan ihmisen ei tarvitse harjoitella. Esiintymään ei kukaan ole häntä pyytänyt viiteentoista vuoteen ainakaan. Ei edes baareihin.    

Olen taas jälleen kerran eksynyt aiheesta. Tätä tapahtuu aika usein 🙂 . 

4. Aihe postaukseen

Idea seuraavaan postaukseen ei ollut tähän mennessä koskaan kompasukivenä. Suurin osa aiheisiin liittyvistä ongelmista on juuri luoviminen kahden ääripään välissä: (1) mistä haluaisin mutta en uskalla kirjoittaa sekä (2) mistä pitäisi kirjoittaa, mutta en haluaa. 

Siitä huolimatta, että yhteiskunnan pitäisi olla sivistynytta ja toleranttia, on aiheita, joita ei anneta anteeksi. Yksi on maahanmuutto ja pakolaisuus (kaksi eri asiaa, muuten). Olen maininnut yhdessä kirjoituksessa, että Virossa pakolaiset joutuvat töihin puolen vuoden sisällä (koska tukirahalla ei selviä) ja se auttaa heitä sopeutumaan yhteiskuntaan. Siitä nousi meteli yhdessä Facebookin ryhmässä, jossa sattui olemaan yksi päivystävistä mielensäpahoittajista vuorossa. Otin opiksi. En ilmaise omaa kulmikasta persoonaani suomeksi enää koskaan. Suvaitsevaisuus näköjään toimii vain yhteen suuntaan.

Tälläisissä tapauksissa hyökätään yleensä kirjoittajaa eikä mielipidettä kohtaan. Osaan perustella omia mielipiteitäni ja näkemyksiäni aika hyvin, mutta olen edelleen turhan herkkä henkilökohtaisuuksille. Pitää kasvattaa paksumpi nahka.

Toinen aihe, mistä en koskaan kirjoita, on rasismi. Siinä minun pitäisi ottaa joko uhrin tai puolustajan rooli. Kumpikaan ei sovi minulle. En ymmärrä koko käsitettä: miten pigmentin määrä voi määritellä ihmisarvon. Olen syntynyt maailmaan, jossa jokainen oli oman värinen sisältäen ihon, hiukset, silmät. Raajojen määrä ja liikuntakyky ei ollut esteenä mihinkään. 

Siis, näitä asioita aloin pohtimaan vasta Suomessa, aikaisemmin minulla ei ollut tietoa sellaisesta asiasta kuin rasismi. Enkä tiennyt, että vammainen tai liikuntarajoitteinen ihminen erottuu muista jollain tavalla. Kenelläkään ei käynyt mielessä, että tilanteessa on jotain erikoista, kun luokkakaverimme esitteli meille uutta käsiproteesiaan. Cool! Tämä sopii sinulle paremmin kuin vanha – oli joku kommentoinut. (Se sama luokkakaverini on nyt väittelemässä fysiikan professoriksi). 

Liikuntarajoitteinen sukulaistyttö on kiipeillyt kotiin viidenteen kerrokseen joka päivä (ilman hissiä, tietysti) kahden kävelysauvan varassa. Tunnen selkänahassani kauhistuneet katseet. Kiitos, hän voi hyvin. Hän on korkeasti koulutettu oman bisneksen omistaja, naimisissa. Matkustelee paljon. Kävi myös Suomessa. Yksin.

Minun maailmankuvani ei käsittele lokerointia. En pysty kirjoittamaan tästä niin, ettei kukaan loukkaantuisi. 

Se on sinänsä sääli, että kritiikkiä ei osata esittää asiallisesti. Tällä tavalla mitään keskustelua eikä muutosta koskaan synny.  

5. Aika kirjoittamiselle

Luin äsken paljon potaskaa siitä, miten kirjoittamiselle ja bloggaamiselle kuuluu raivata aikaa arjesta ja juhlasta. Kuulemma pitää priorisoida, asettaa itselleen tavoitteita, rutiineja, pohtia omaa ajankäyttöä, herätä aamuneljältä, harjoitella kynän pitämistä kädessä… Ai niin, ei ole kyniä enää. Ruutu on valkoinen kuin morsiamen mekko. 

Kuinka pitkään minä pystyn olemaan kirjoittamatta? Tähän mennessä ennätys on 2.5 vuotta, ja sinä aikana minulla oli vaikeuksia pysyä hengissä, puhumattakaan kirjoittamisesta. Terveenä ehkä pari päivää. Sitten sormet alkavat syyhytä. Jos en pääse kirjoittamaan, rakennan koko jutun päässäni valmiiksi ja sitten kun pääsen koneelle (tai kynään kiinni) kirjoitan ylös. Aika monta kirjaa olen näin kirjoittanut. En ollut edes aloittanut kun koko juoni, hahmot ja miljööt olivat oli jo valmiit. 

En ole tässä asiassa yksin. Olen kysynyt omalta yhteisöltä, ja enemmistöllä on sama ongelma: viikossa tarve ilmaista itseään mustavalkoisella alkaa olla pakottava 🙂 

Jos kirjoittaminen on se viimeinen asia, johon haluaa kuluttaa aikaa, se ei ole sen väärti. Harvoin tekstistä tulee hyvää, jos se on itsensä pakottamisen tulos. Jopa silloin, kun telkkarista tuleva ohjelma vie voiton tai puoliksi valmiina oleva teksti homehtuu luonnoksissa kuukausia, kirjoittaminen ei välttämättä kannatta. Ei itseään tarvitse pakottaa mihinkään. Se ei ole talousraportti, kausiveroilmoitus eikä gradu. Silloin, kun ne pakottavat kirjoitukset on tehty, asian voi unohtaa kokonaan. On muita yhtä hyviä keinoja ilmaista itseään. Lue vaikka tai piirrä. 

Kaikista ajankäyttöoppaista on hivenen hyötyä vain silloin, kun kirjoittamaan ei ehdi ajankäyttöongelmien takia. Tosin minä uskon, että sellaiselle asialle, mitä todellakin haluaa tehdä, aikaa löytyy aina. Kello on nyt tosin 1.32. Sillä lailla.  

Opas siitä, mitä kaikkea kannattaa ulkoistaa, että aikaa jää kirjoittamiselle (ristiompelulle, piirtämiselle, leipomiselle…) löytyy täällä (tulossa pian). Varoitus: se on mukavuusalueen ulkopuolella!

Minä en vaan pysty olemaan kirjoittamatta. Minä elän niin. 

Pohdintoja kirjoittamisesta

ajatuksia kirjoittamisesta Archives

Ajatuksia kirjoittamisesta

7 kamalaa paljastusta bloggaamisesta, joita en ikinä haluaisi saada selville

Aiheesta muualla:

Rouva Sana: Silloin aloin jälleen kirjoittaa

Muut artikkelit aiheesta:

Pohdintoja kirjoittamisesta

Pohdintoja kirjoittamisesta

Pohdintoja kirjoittamisesta

3 vastausta artikkeliin “Pohdintoja kirjoittamisesta

  1. “En ilmaise omaa kulmikasta persoonaani suomeksi enää koskaan.”

    Ei näin, koska tällöin suunsoittaja tavallaan voittaa. Ei muuta kun huutaja blokkiin ja jatkat entiseen malliin. Jos lisää tulee huutajia, niin jokainen blokkiin ja jatkat vain. Aina on ihmisiä, jotka jostain perverssistä syystä haluavat pistää kapuloita toisten rattaisiin, eikä siitä pääse eroon kovin helposti. Sama porukka myös tartuttaa sitä negaatiota muihin ihmisiin.

    Ei siis pidä lannistua ja luovuttaa, vaan jatkaa sitä mitä tahtoo tehdä. Oli se sitten vaikka suoraanpuhuminen tai sananvapauden käyttäminen. Internetissä on aina mahdollisuus piilottaa tai torjua toinen henkilö, jota ehdottomasti kannattaa käyttää. Tätä samaa mekin olemme tehneet ja elämä on nyt paljon helpompaa. Jotkut huutelijat ovatkin sanoneet että “ei blokkaaminen ole ratkaisu eikä sillä tarvitse uhkailla”, mutta BLOCK-nappulan painaminen on kyllä aina helpotus ja suunsoitto loppuu siihen.

    Jatkat vain entiseen malliin tai vieläkin riettaammin!

    1. Kiitos rohkaisevasta kommentista!

      Sitä asiaa tulee paljon pohdittua, missä kulkee raja oman mielipiteen ilmaisemisen ja toisten loukkaamisen välillä. Vaikka kuinka yrittää olla hienovarainen, silti joku vetää herne nenään, joskus vain sen takia, että sattui nousemaan sinä päivänä väärältä jalalta.

      Vaikeistakin asioista pitää puhua ja kirjoittaa, muuten ne lakaistaan maton alle niin kuin aina ennenkin. Mikään muutos ei tapahdu ilman kasvukipuja.

  2. Tietystikin haukkuminen ja tietentahtoen toisesta pahanpuhuminen on aivan eri asia ja sen nyt ymmärtää kaikki lukijasi, että siihen et lähde. Mutta jos kerrot mielipiteesi, vaikka nyt maahanmuutosta, Virossa elämisestä tai vaikka merikilpikonnien elämästä, niin aina on “vaarana” että jollain on juuri päinvastainen, hyvinkin vahva ja omasta mielestään oikea mielipide. Oli kyseessä sitten mikä tahansa.

    Ja jos se toinen henkilö selvästikin on vaan soittamassa suutaan tai tekee kuten sanoitkin; “Tälläisissä tapauksissa hyökätään yleensä kirjoittajaa eikä mielipidettä kohtaan”, niin ei muuta kun alat hakkaamaan sitä Internetin taikanappia. Kenenkään tarvitse kuunnella mitään suunsoittoa ja netissä se on onneksi hyvin helppo hiljentää.

    Kaikkia mielipiteitä ei aina jaksa kuunnella ja kirjoittajalla on täysi valta valita mistä puhutaan ja milloin se lopetetaan. Sinähän tavallaan olet se ylläpitäjä omissa jutuissasi ja jos keskustelu on sitä tasoa ettei siitä tuu ikinä loppua, antaa vaan olla. Blokkinappulalla välttää ongelmat myös jatkossakin. Voi vaan kuvitella millaista ryöppyä jotkut tositv-tähdet tai somerpersoonat joutuvat kestämään ja siellä vedellään punakynää reiluinkin ottein välillä että keskustelut pysyy asiallisina ja järkevinä.

    Jos itse olisimme Thaimaan ystävät Facebook-ryhmässä, olisi sen väestä varmaan puolet blokattuja.. 😀

    TL;DR: Ei muuta kun tekstiä tulemaan ja mielipiteitä julki! Jos joku ei tykkää niin voi kyynel, menkööt sitten lukemaan jotain muita blokeja tai katsomaan vaikka ampumahiihtoa.

Vastaa