Yksinäisyys: Vanhukset

Teoriassa vanhainkodin pitäisi olla paikka, missä voi viettää huoletonta elämää vanhoilla päivillään muiden ikäihmisten seurassa. Todellisuudessa ne muuttuivat monin paikoin yhteiskuntamme häpeäpilkuiksi. 

Miksi vanhukset ylipäänsä hylätään vanhainkoteihin? Miksi he ovat niin yksinäisiä?

Ilmiö on historiallisesti uusi ja ominainen enimmäkseen hyvinvointivaltioille, kuten Suomi. Mitä köyhempi maa, sitä epätodennäköisemmin vanhuksia on vanhainkodeissa: niitä koteja on vähemmän ja ne ovat vielä surkeampia kuin Suomessa.

Aikaisemmin ihmiset elivät pääasiallisesti samoissa paikoissa, jossa olivat syntyneet. Perheen kymmenestä lapsesta puolet lähtivät viereiseen kaupunkiin asumaan, yksi Amerikan unelman perässä toiselle mantereelle, ja loput jäivät kilometrin päähän loppuiäkseen.

Globalisaatio on tässäkin jättänyt oman jälkensä: maailmanlaajuinen vaellus on nykypäivinä enemmän sääntö kuin poikkeus. Lapsia on perheissä vähän. Ihmisten elinajanodote ei muuta kuin kasvaa. Työn perässä joutuu lähtemään maailman äärille. Ja ensisynnyttäjien iän kasvaessa, ongelma tulee vain pahenemaan: harva ruuhkavuosiaan elävä nelikymppinen lapsi suostuu ottamaan harteilleen vielä huonokuntoisen liki 80-vuotiaan vanhemman. Ja toisinpäin: vanha/huonokuntoinen isovanhempi ei halua tai ei pysty auttamaan lastenlasten hoidossa. Umpikuja. 

Perushuollon ja läheisyyden pulaa yritetään ratkaista yhteiskunnan kustannuksella. Surkein seurauksin, sanoisin. Silloin kuin lukee uutisissa ja blogeissa vanhustenhuollosta, tulee kylmät väreet. Mutta vielä pahempi olo tulee siitä, että siellä joutuu käymään itse. Ymmärrän kyllä, ettei resursseja riitä: hoitajat tekevät ylitöitä ja yms. Mutta kai sitä voi leikata valtion budjetista jostain muulta, kuin terveyden- ja vanhustenhuollosta. Välillä ratkaisut eivät ole kalliita, mutta niistä väkisin yritetään tehdä vaikeasti saavutettavia. 

On aidosti yksinäisiä vanhuksia, vaikka heillä riittää voimia asua yksin, he ovat yhtä haavoittuvassa asemassa. Jos läheiset asuvat kaukana ja käyvät pari kertaa vuodessa kylässä, tai ihmisellä ei ole läheisiä, silloin vasta elämä muuttuu mustaksi aukoksi. Usein nämä ihmiset eivät halua, että heitä viihdytetään, vaan he haluavat olla tarpeellisia ja varteenotettavia yhteiskunnan jäseniä. Suomen ongelma on se, ettei kukaan lähde tyrkyttämään itseään toisten seuraan. Kukaan ei tule kysymään, joko haluat välillä ulos kopistasi (tai mukavuusalueeltasi – niin kuin nyt on muodissa sanoa). Ehkä jossain päin Helsinkiä yhteisöllisyys vielä elää (siitä ei kyllä ole kuultu enää muutamaan vuoteen). Muu Suomi on täynnä yksinäisiä susia. 

Silti ei riitä, että valtio maksaa. Meillä itsellään on varoja, joiden olemassaoloa emme tiedosta. Ihmiset kohtelevat lemmikkiään paremmin, kuin toisia ihmisiä. Ymmärrän, että koiraa tai kissaa (hevosta, sikaa, marsua, pupua tai kultakalaa) on helppo rakastaa. Mutta mitä olisi, jos edes osa sitä rakkautta kanavoitaisiin yksinäisiin ihmisiin: vanhoihin ja nuoriin.  Voimme tarjota niille aidosti yksinäisille ihmisille omaa läsnäoloa, keskusteluseuraa tai lemmikkieläintämme silitettäväksi.

On ymmärrettävä, ettei ihminen haluaa lähteä omasta kodista asumaan jonnekin palvelu- tai vanhainkotiin. En tiedä, onko se sitten yhteiskunnalle niin kallista ylläpitää jonkin sortin kotikäyntipalvelu. Luulisin, että se on enemmän laiskuutta kuin rahan puutetta. Eikä ne turvalaitteet niin kalliita ole. Yksin asuvan vanhuksen (tai liikuntarajoitteisen henkilön) turvallisuutta voi parantaa tekemättä miljoonien investointeja. Silti, toisen ihmisen läsnäoloa ei laitospaikalla paikaneta. Monissa muissa maissa on jopa kansalaisliikkeitä, jotka tarjoavat apua ja seuraa, kuka lemmikkieläimillä kuka ilman. Suomessa sellaista ei tietääkseni ole tarjolla. Ollaanko sittenkin vain laiskoja? 

Muut postaukset tässä sarjassa: 

Yksinäisyys: Ihmiskunta

Yksinäisyys: Lapset

Läsnäolo: Ihmiskunta. Osa 1. Surullinen, Masentava, korona-uutisilla maustettu osa.

Läsnäolo: Perheen kesken.  Osa 2. Rakenteellinen. Käytännöllinen osa – vinkkejä selviytymiseen.