Äitiydestä…
Minä harvoin kirjoitan äitiydestä ja nimenomaan omasta äitiydestäni. En koe, että minulla olisi tähän väliin mitään lisättävä, koska meillä ei ole lapsemme kanssa mitään erityisiä ongelmia. Minua tavallaan nolottaa puhua omasta keskiverto äitiydestäni.
Poikamme on terve, tavallinen, pärjää hyvin koulussa (erityisesti matematiikassa ja tieteissä, mutta suorittautuu muistakin aineista kohtuullista paremmin), käyttäytyy normaalisti, opettajien mielestä erinomaisesti, syö ja pukee itse, tekee mitä pyydetään, urheilee kun pakotetaan. Hän ei riko kenkiä ja puhelimia joka kuukausi, tuo omat tavarat koulusta takaisin säännöllisesti, osoittaa mieltä vain kotona ja osaa silloinkin tuoda oman mielipiteensä esille tilanteeseen sopivalla tavalla.
Huomasin, että muutkin samantapaiset, tavalliset ja ongelmattomat perheet, ovat omasta perhe-elämästään varsin hiljaa.
Tästä minulle tuli mieleen, että someen ja valtamediaan tavallisten perheiden hiljaiselo tuo aikamoisen vääristymän. Ongelmattomia keskivertoperheitä, niin ikään lapsia ja nuoria, on paljon enemmän kuin poikkeuksellisia. Mutta heistä ei puhuta. Moninaisuus on tietty hyväksi, mutta ei kai se ole alkanut mennä siihen, että tavallinen ei enää kelpaa. Poikkeuksellisuus ja ainutlaatuisuus on muodissa. Pitää ensin tehdä jotain tyhmää, että voi kertoa kuntoutuneensa. Otsikoissa on se, mikä myy.
Kai te vanhemmat muistatte kertoa omille tavallisille, keskivertolapsillenne sen, että teille he ovat ainutlaatuisia? Ja ettei keskivertaisuudessa ole mitään vikaa?
Ilman muuta, oma lapseni on minulle kaikista ainutlaatuisin, lahjakkain ja rakkain. En meinaa hieroa sitä teidän neniin, koska epäilen, että ajattelette omista lapsistanne juuri samalla tavalla. Se on luonnon laki.
Se on voima, jolla ihmiskunnan evoluutio pääsi eteenpäin. Äiti on aina ollut haavoittuvassa asemassa yrittäessään puolustaa omaa jälkikasvuaan pedoilta ja vihollisilta. Äidillinen rakkaus antoi hänelle voimia, joita pienestä kehosta ei aikaisemmin esiintynyt.
Sama voima pakotti isiä löytämään itsestään sisua taistella kolmen edestä ruokkiessaan omaa naista ja jälkeläisiä. Ego ei pakota puolustamaan toisia eikä jakamaan saalistaan kenenkään kanssa.
Tavallisuus kunniaan!
Lapsi osaa iloita tavallisista asioista. Rutiininomainen kaupassakäynti, viikonloppu kotioloissa, lenkki tutulla polulla. Musta tuntuu, että rutinoituminen tapahtuu meidän pään sisällä, eivätkä ulkoiset tekijät ole aina vastuussa siitä. Eihän koskaan voi mennä samaan jokeen: vesi ei koskaan ole sama, vaikka meistä se välillä näin tuntuu.
Toki, lapsetkin tykkäävät vaihtelusta ja seikkailuista. Mutta he eivät sulje arkea pois mielestään, kuten aikuisilla on tapana. Miettikää vaikka, kuinka kauan lapsuutenne kesti? Maksimissaan nuo 18 vuotta, luulisin. Mutta kuinka paljon muistoja niistä ajoista on? Niinpä… Entäs aikuisikä? Sitä itsellänikin on ollut jo 30 vuotta. Mutta muistikuva arjesta uupuu miltei kokonaan.
Olisi varmaan hyvä ottaa käyttöön päiväkirjamerkintöjä. En tosin koskaan pitänyt päiväkirjaa paria päivää pidempään, koska sen kirjoittaminen muuttui tylsäksi rutiiniksi hyvin nopeasti, joten varmaan turha aloittaakaan.
Jos lapsi tarvitsee jotain meistä vanhemmista jokapäiväisesti, niin se on turvaa ja tieto siitä, että häntä rakastetaan juuri sellaisena kuin hän on. Nämä asiat eivät määräydy sen mukaan, kuinka rikas tai köyhä perhe on, ja kuinka paljon materiaalisia rakkaudenosoituksia lapsi saa.
Eikä sen mukaan, miten hän menestyy koulussa tai harrastuksissa. Mutta on se välillä vaikea pidättäytyä väläyttämästä, että äiti rakastaa sinua enemmän, jos saat paremman arvosanan tai tyhjennät pesukoneen.
Äitiydestä…
Referenssit:
Lapsettomana en seuraa blogeja, jotka ovat ainoastaan perheteemaisia, mutta samaa on varmasti nähtävissä muitakin aiheita käsittelevissä blogeissa ja sometileissä: enemmistö sisällöstä on kiiltokuvaa, tai jos nyt ei katastrofikertomuksia, niin ainakin kommelluksia. Mutta vähemmän sitä tasaisesta arjesta kertovaa.
Pelkkään kakan väriin keskittynyt blogi onkin tylsää. Vaikka olen perheellinen, en minäkään jaksa paskan jauhamista 😁. Normaalissa arjessa on tarpeeksi mielenkiintoisia käänteitä ja hauskoja hetkiä, joita tavallisessakin perheessä riittää. Kunhan ne perheet ei ujostelisi tuoda niitä esille.
Ehkä se tavallisten tarinoiden poissaolo liittyy siihen, että tavallisesta puuttuu draaman kaari, ja koska tarinoilta usein odotetaan jonkinlaista juonta, niin sitten ajatellaan, etteivät muut jaksa kuunnella niitä tavallisia tarinoita, jolloin ne jätetään kertomatta. Tätä samaa asiaa olen itse miettinyt sellaisten blogien, joissa sairaus on yksi keskeinen teema, kohdalla. Paranemistarinat kiinnostavat, sen sijaan elämä jota vietetään kuudettatoista vuotta diagnostisessa limbossa päiväni murmelilla -meiningillä tuskin kiinnostaa moniakaan. Ja juuri siksi sitä on tärkeää tehdä näkyväksi! Kuten myös niiden tavallisten lapsiperheiden tarinoitakin.
Kiitos paljon kommentistasi, Kirsi!
Vastaisin, että kyllä ja ei. Tavallinen tarina kiinnostaisi, mutta sen pitää osata kertoa kiinnostavalla tavalla. Kerrontatapa on sinun blogin vetonaula. Kyllä, näin se on, että punainen lanka pitää olla, ja terveydentilanteesi on sellainen, jossa on moni muukin kärsimässä saamatta oikeaa tai edes jonkinlaista diagnoosia. Sen pitää tehdä näkyväksi. Mutta-mutta… Vaikka välillä draamaa pitää olla, niin kokonaisuudessa draamaan perustuva blogi on itse asiassa tylsä ja kuluttavaa. Niitä ei pysty seuraamaan kovin kauan. Itsekin jätin pari väliin, koska niitä ei kertaa kaikiaan jaksa lukea. Aina sama loru.
Selviytymistarina on sinunkin oma. Ainakin siltä se kuulostaa: elämä ei lopu siihen, ettei saa diagnoosia ja terveys reistailee, niin aurinko paistaa joskus tällekin kadulle.
Mitä on tavallisuuteen, niin se on yleinen harha, ettei kukaan lukisi. Moni lukisi, jos niitä olisi enemmän. Enemmän niitä menisi kaupaksi, mitä sairaustarinoita, koska vertaispohja on suurempi. Tietysti, se kerrontatapa ratkaisee. Kuten aina.
Hyvä aihe äitiydestä 🙂 Pystyn samaistumaan, olen kasvattanut kaksi varsin tavallista lasta aikuiseksi ilman isompia ongelmia.
Somemaailmassa taitaa olla täydellisiä pikkulapsiperheitä ja sitten lapsena kaltoinkohdeltuja nuoria aikuisia. Aika ristiriitaista välillä.
Työni kautta olen huomannut sen, että nuorilla on enenevässä määrin jonkin asteista sopeutumisvaikeutta eri tilanteisiin. En lähde arvailemaan, mistä sellainen tulee. Huomiona vain.
Mainio kommentti! Kiitos, Mare!
Hyvin voi olla, että niistä täydellisistä some-perheistä tuleekin jatkossa ongelmalapsia ja kaltoinkohdeltuja nuoria aikuisia. Emmehän tiedä, mitä nuo kulissit peittää. Minä en oikein usko täydellisyyteen enkä siihen, että kaikki aina menee päin prinkkilä. Suurin osa elämästä on silti tavallista ja tasaista arkea.
Ei kai sopeutumisvaikeudet liittyvät jollain tavalla siihen, että kasvatamme lapsiamme aivan liian paksussa pumpulissa? Itsekin olen usein suojelemassa lastani asioita, jotka ovat omasta mielestäni ikäviä, raskaita tai sopimattomia. Voi olla, että teen virheen, tietää sen 🤔. Aikuisesta sitten näkee, mitä virheitä olen tehnyt kasvatuksessa.
Mietin samaa aihetta muutama päivä sitten. Tulin vain eri tulokseen.
Tuntuu, että some on täynnä täydellisiä perheitä, kuten myös täydellisiä koteja ihmisineen. Siinä olet oikeassa, että ihan tavallinen perhe puuttuu kuvasta kokonaan, mutta missä on se huonompi osa ihmisistä? Lapsista jotka elävät kodin ja laitosten välimaastossa, tai hukkuvat yksinäisyyteen playstation-ohjain kädessä? Näitä esimerkkejä olisi kymmenittäin, mutta se menisi jo blogitekstin puolelle.
Ehkä kukaan ei halua kirjoittaa elämästä, joka ei kimaltele kuten somen kuvat. Myönnän toisaalta, etten lue juurikaan perheblogeja. Se kaikki täydellisyys on turhan muovinen kuva oikeasta elämästä. Ehkä jossain epätäydellinen blogi?
Se on totta, niistä kirjoituksista, joihin törmään, 10% on kiiltokuvia ja 10% ihan kauhutarinoita. Tavallisuus puuttuu eelleen kokonaan. Tavallisuus, joka on loiva sinusoidi, eikä mikään tunteiden vuoristorataa tai onnellisuuden nirvanaa.
Perheblogit ovat juuri tätä kahta lajia: onnellisuudesta ja täydellisyydestä kimaltavia tai sitten on the edge- erityisperheblogeja.
Eikä hyvinvointivaltiossa kuuluu olla välimaastolapsia tai perheitä, joilla ei mene ihan putkeen. Sen takia niistä ei kirjoiteta. Tosin, on tässä sitten työsarkaa sinullekin.
Näinhän se on, että lapset tarvitsevat rakkautta, tukea ja läsnäoloa. Itse ajattelen, että ei kai se auta kuin parhaansa yrittää, vaikka toivon kyllä sisimmässäni kaiken menevän tulevina vuosina hyvin..
Kyllä se varmaan meneekin. Koska 80% perheitä ovat niitä normiperheitä, joilla menee kohtuullisen hyvin. Ne ovat tilasoja 😁