Kansainvälinen opettajien päivä.
Maailma viettää kansainvälistä opettajien päivää lokakuun 5.päivänä.
Sen kunniaksi päätin julkaista omia muistiinpanoja, joita kertyi tutkiessani suomalaista koulujärjestelmää, jota edelleen jossakin pidetään maailman parhaana.
Koulun erilaiset muodot kiinnostavat minua sekä vanhemman että kasvattajan roolissa. Minulla on myös mihin verrata. Olen toiminut opettajana nyt kolmessa eri maassa (mutta ei Suomessa) ja poikamme on ollut oppilaana neljässä.
Tässä on kuitenkin tutkielma siitä, miltä suomalainen koulu näyttää ulkopuolisen silmin.
Millaista on olla opettajana Suomessa?
Suomen koulujärjestelmä oli pitkään maailman paras ja on edelleen edustamassa maailman parhaimmistoa. Sen takia sitä yritetään tutkia ja matkia monessa maassa.
Olen kuitenkin huomannut, että arviointi on varsin yksipuolista. Testitulokset ovat ainoa kriteeri, jolla lopputulosta arvioidaan. Eivätkä nekään vie suomalaisia opiskelijoita ykkössijalle enää. Tulokset ovat pudonneet jatkuvasti. Mitä siellä luokassa oikeasti tapahtuu? Miten opettajat ja lapset voivat?
Niin kuin Jaakko Sahimaa oman tutkimuksen jälkeen tiivisti, opettajalla on koulussa paljon muita rooleja kuin pelkkä kouluttaja. Niihin kaikkiin vaaditaan sekä osaamista että henkisiä voimia.
Työelämässä menestyminen vaatii opettajalta myös toleranssia, stressin sietokykyä, jatkuvaa uudistumista ja oppimista sekä pyrkimystä parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Aika paljon vaadittu, eikös niin?
Paineita ja stressiä ei tule pelkästään opettamisesta ja oppilaista. Suurin painostus tulee koulun ulkopuolella ja yksi suurimmista on jatkuvasti uusiutuva opetussuunnitelma. Se on tietysti hyvä asia. Tavallaan. Riippuen päämäärästä.
Mielestäni nyky-yhteiskunnassa koulu ei enää ole pelkästään koulutuslaitos, jossa hankitaan tietoja ja taitoa tulevaan. Siitä on tullut yksi yhteiskunnan tukipilareista, jossa lasten tulevaisuutta ja maailmankatsomusta muokataan, koska juuri koulussa tapahtuu suurin osa kasvatusta.
Sen takia koulua instituutiona pitää arvioida kokonaisvaltaisesti, ei pelkkien testitulosten perusteella. Koulujärjestelmän omaa sisäistä hyvinvointia tulisi vaalia yhtä hyvin, koska siitä riippuu sen jäsenten hyvinvointi ja pärjääminen elämässä.
Pros ja Cons
Nyt se on sanottu ääneen valtamediassa: Suomen parhaaksi uskottu koulusysteemi repeää liitoksistaan. Inkluusion aate on erittäin tärkeää, mutta Suomessa kukaan ei muistanut, että jonkun on maksettava sen toteuttamisesta. Inkluusion käyttö säästömenetelmänä oli varsin ajattelematon veto, joka tulee vaikuttamaan negatiivisesti vielä pitkään.
Olen tutkinut viime aikoina suomalaista koulujärjestelmää (ainoa, jossa EN ole ollut opettajana) ja juuri kokemuksia inkluusiosta, sekä positiivisia että negatiivisia.
Tässä on hyvin tiivistetty asian ydin ja edellytykset.
Resurssit ovat tässä tapauksessa yhtä kuin raha: opettajia ja muuta koulun henkilökuntaa pitää ensin kouluttaa (sekä ammatillinen että täydentävä valmennus) ja sen jälkeen ihmisille pitää maksaa sellaista palkkaa, ettei heillä lopu halu työskennellä alalla. Työhyvinvointi myös riippuu aika paljon rahallisista resursseista: onko ihmisillä tarpeeksi aikaa ja voimia suoriutua kaikista velvollisuuksistaan.
Ope, miten sä voit?
Jaksamisen äärirajoilla työskentelevä opettaja ei pysty antamaan lapsille parastaan. Hän ei vain pysty repeytymään kahtia tai kolmeksi vastaamaan kaikkien tarpeisiin.
Monesti tavallisella aine- tai luokanopettajalla ei riitä erityispedagogiikan osaamista. Eikä useiden erityislasten avun tarpeita aina pysty tyydyttämään samassa luokassa yhden opettajan toimesta. Apuopettajia ja koulunkäyntiavustajia kaikille ei riitä. Se on henkisesti raskasta ja huonosti palkattua työtä, jolle ei yhteiskunnalta heru suurta arvostusta.
Toinen ongelma, josta nyt alettiin puhumaan ääneen on se, että lahjakkaammat oppilaat ovat tässä tilanteessa väliinputoajia. Jos vanhemmat eivät maksa yksityisestä valmennuksesta, kaoottisesta luokasta mitään tietoja tai taitoja ei tartu. Koko koulu-uran lopputulos on hyvin riippuvainen siitä, millainen ilmapiiri luokassa on ollut ja onko siellä pystynyt edes opiskelemaan.
Suomessa on myös nousemassa uusi ilmiö: suurimmissa kouluissa oppilaita jaetaan luokkiin oppimiskykyjen mukaan. Vaikka opetusministeriön asiantuntija oli tuominnut menetelmän epäoikeudenmukaiseksi, se on usein ainoa keino selviytyä opetustyöstä ja vieläpä saada hyviä tuloksia. Tosin maailmalla tätä menetelmää käytetään oikein luvan kanssa ja menestyksekkäästi.
Malta on yksi maista, jossa pisteytystä käytetään luokkajaossa. Se tuntuu kurjalta ensisilmäyksellä, mutta totta puhuen, jos luokan taso pitää mitoittaa heikoimpien mukaan, niin vahvempien oppilaiden kyvyt eivät kehity.
Minua jotenkin ei vakuuta se käytäntö, että luokan tasoa pitää madaltaa niin, että jokainen oppilas pärjää. Se ei ole reilua, koska keskivertoa paremmat oppilaat eivät saa tällaisesta opetuksesta mitään. Niitä lahjakkaampia lapsia on yllättävän paljon, he eivät vain pääse näyttämään taitojaan missään. Ihan turha odottaa, että hyvinkin lahjakas lapsi kehittää itse omia kykyjään. Hekin tarvitsevat apua ja tukea, paitsi sitä sanotaan haasteeksi.
Liian matala taso ei todellakaan motivoi opiskeluun. Ja kuinka monia sellaisia hiomattomia timantteja jää heille sopimattoman koulusysteemin jalkoihin? Ottaen huomioon sen, että Suomessa mahdollisuudet yhteishaussa riippuvat täysin menestyksestä peruskoulussa ja ylioppilaskokeissa saaduista arvosanoista.
Yhteiskunnalle tulee aika kalliiksi se seikka että lahjakkuus jää kehittymättä. Pärjääkö Suomi edelleen innovatiivisena, ideoita vientiin kehittyvänä maana, jos koulutuksen taso laskee näin nopeasti?
Monessa muussa maassa asia on jo huomattu. Lahjakkaille lapsille on haastavampaa opetusta, kilpailuja, stipendejä. Se kannustaa pyrkimään kohti aina vain parempaa. Niin, se on myös osa inkluusiota, ettei tarvitse olla keskiverto, mutta saa olla jossakin asiassa parempi kuin muut ja silti hyväksytty.
Lisää mutkia kouluelämään tuo vielä sekin fakta, ettei Suomen yhteiskunta ole enää yhtenäinen ja tasavertainen. Jos jossain Iso-Britanniassa koulunkäynti riippuu siitä, onko vanhemmilla varaa maksaa koulusta, Suomessa se riippuu siitä, onko vanhemmilla varaa asua arvostetulla (lue: arvokkaalla) alueella. Köyhimmillä seuduilla opetuksen laatua verottaa suurempi ongelmien määrä luokassa sekä henkilökunnan riittämättömyys ja vaihtuvuus.
Kauhuskenaario
Mietin, millaiseksi helvetiksi koulunkäynti olisi muuttunut meidän pojan tapauksessa, jos hän olisi käynyt koulunsa sellaisessa luokassa, joista Nasima Razmyar puhuu HS artikkelissa. Kokemusta inklusiivisesta luokasta meillä kyllä on (Viron Eurooppa-koulusta; asia on tietääkseni saatu kuntoon muutama vuosi meidän kokemuksen jälkeen rehtoria vaihtamalla). Kiitos, mutta ei kiitos. Minulle riitti se yksi vuosi, jolloin poika tuli koulusta kotiin, heittäytyi lattialle ja rupesi ulvomaan kuin susi. Koulupsykologi oli sitä mieltä, että se on normaalia. “Jotkut lapset vaan reagoivat ikäistensä seuraan tuolla tavalla. Ehkä hän on autisti tai jotain…” Juuri näillä sanoilla.
Ei hän ole. Meidän piti tietysti käydä toisen psykologin puheilla ja testeissä. Ihan varmuuden vuoksi. Hän ei päässyt pisteytyksessä kuin puoliväliin. Empaattinen – kyllä, herkkä – kyllä. Autisti – ei.
Tässäkään tapauksessa opettajilla ei riittänyt erityispedagogiikan tuntemusta edes siihen, että he olisivat pyytäneet apua esihenkilöiltä.
Jos jokaisen tarpeet pitää ottaa huomioon yksilöllisesti, niin 25-30 oppilaan luokat ovat siihen sopimattomia. Ryhmän koon pitää olla huomattavasti pienempi, että yksilöön pystyy panostamaan.
Maltalla on muuten ainakin yksi koulu, joka on kuuluisa ulkomaille asti omasta onnistuneesta inkluusiosta. En tunne yksityiskohtia, mutta ainakin asiaan perehtynyttä henkilökuntaa siellä on riittävästi, kuten muissakin Maltan kouluissa.
Jokaisen lapsen koulumenestys riippuu hyvin paljon koulusta ja opettajista. Uskokaa tai älkää koulun ilmapiiri ja opettajan panostus kyseiseen oppilaaseen ovat monesti ratkaiseva tekijä myös tulevaisuuden menestyksessä.
Miksi ihmeessä vallalla on uskomus, että vain erityislapsi tarvitsee erityistä huomiota? Miksi on soveliasta jättää tavalliseksi luokiteltu lapsi vaille opettajan tukea ja sparrausta?
Kunnianhimoa ja unelmaduunia
Opettaja kuin opettaja on myös kunnianhimoinen omassa työssään. Jokainen kasvattaja haluaa tehdä omaa työtä niin, että oppilailla on hauskaa ja testitulokset ovat hyviä. Hän tahtoo käyttää opetuksessa moderneimpia metodeja ja materiaaleja, inspiroida ja inspiroitua. Kunhan hänellä riittää voimia siihen. Jos luokassa lentävät tuolit, lapset voivat pahoin fyysisen tai henkisen väkivallan takia, niin koko aika ja työpanos menee siihen, että häiriökäytös saadaan kuriin.
Jos vertaan opettajia Suomessa ja muualla maailmassa, niin eroja on yllättävän vähän. Suomalaisilla opettajilla on huomattavasti paremmat lähtökohdat kuin monessa muussa paikassa, koska kotimaan ammatillinen opetus on edelleen huippuluokkaa (näin omasta kokemuksesta). Mutta varokaa, rakkaat suomalaiset, muu maailma meinaa astua teidän kantapäillenne. Ei ole syytä löysyttää oppimistahtia 😁
Globalisaatio on portti isoon maailmaan, josta voi hankkia omia kokemuksia ja koulutuksia. Se myös antaa mahdollisuuksia rakentaa maailmanlaajuista koulutussysteemiä, jossa kaikki oppilaat ja oppilaitokset ovat osa suurta kokonaisuutta, vaikka jokainen onkin oma yksilönsä. Jokaisen yksilön panos on silti kullanarvoinen. Kuten merikin koostuu pisaroista.
Tätä globaalia mallia on ehdotettu jo maailmalla. Siihen tarvitsee kehittää vielä monia osia, mutta näyttää siltä, että projekti silti tulee etenemään. Ehkä meidän lapset pääsevät jo kokeilemaan, miltä tuntuu opiskella maailman yliopistossa.
Kansainvälinen opettajien päivä.
Referenssit:
- Nasima Razmyar vaietusta ongelmasta Helsingin kouluissa: Inkluusio ajaa luokkia kaaokseen – Kaupunki | HS.fi
- Paheksuttu inkluusio onnistui espoolaisessa koulussa – Nyt oivalluksia saavutaan ihmettelemään ulkomailta asti – Kaupunki | HS.fi
- Kansainvälinen opettajien päivä | Suomen YK-liitto
- Suomen koulutusjärjestelmä: mikä meni vikaan? | Pöytälaatikkopoliitikko | Tuomas Kaukoranta
- Asiantuntijoiden karu arvio paljastaa: Näin Suomi on murskannut koulujärjestelmänsä
- Finland’s education success
- Lyhyet työpäivät, riiviöluokat ja liian pieni palkka? Psykologi Jaakko Sahimaa murskaa yleiset harhaluulot opettajan työstä
- Koulu maailmalla – Via Per Aspera Ad Astra – Omasta kokemuksesta
Olipa mielenkiintoista luettavaa myös näin aiheeseen perehtymättömälle! Tuo on tosi kiva, kun laitat postaukseen linkkejä, joista pääsee lukemaan halutessaan vielä tarkemmin aiheesta.
Linkit on pakko laittaa, koska se on osaa nettikettiä. On epäkohteliasta jättää lukija pimentoon omista lähteistä. Ja tietysti voi olla, että joku todellakin haluaa tutustua aiheeseen paremmin ja hän voi olla myös eri mieltä kanssani luettuaan alkulähteitä. Siitä voi syntyä myös varsin mielenkiintoinen keskustelu.
Asiaa puhut ja koulun kehitys huolettaa. Ihan koko Suomen ja tulevaisuuden puolesta. Koen, että itseni on vaikea ottaa kantaa mikä on oikein ja väärin toimittu luokkahuoneessa, mitään opettamiseen viittaavaakaan en ole opiskellut tai tehnyt työkseni. Mutta, tekstiäsi lukiessa muistin oman luokkalaiseni pojan, joka jo ekoilta luokilta osoitti monipuolista kyvykkyyttä kaikessa mihin ryhtyi. Hän oli aina paras, parhaat arvosanat jne. Muistan sitten yläasteella/lukiossa miettineeni, että hän pääsee liian helpolla meidän kanssa (hänelle siis huono juttu jatkoa ajatellen). Luokka oli kuitenkin aina samanarvoinen, keskihitaaseen tahtiin edettiin, jotta ne enempi toistoja tarvinneet kerkisivät mukaan. Hän olisi pystynyt kehittämään taitojaan paljon enempi, jos olisi ollut enempi kirittäjiä tai hänen tasoinen luokka, jossa olisi voinut tehdä vaativampia asioita.
Itse olen antanut tukiopetusta sekä lapsille, jotka ovat tarvinnet apua päästääkseen samaan tahtiin kaikkien muiden kanssa, että niille, joiden piti opiskella pääsykokeita varten, koska koulun tasoa siihen ei olisi riittänyt.
Minulla oli kerran oppilas, joka on oppinut koko englannin kielen kielioppi vuodessa niin, että pääsi yliopiston tulkkauslinjalle. Toinen, aivan ihana teini, oli tarvinnut 4 tukiopettajaa, että pääsi peruskoulusta läpi. Hän vaan tarvitsi enemmän aikaa kaikkeen, mitä yleensä.
Jos vaikka näitä kahta laittaa yhteen luokkaan, ja vaikka molemmat oli aivan ihania lapsia (molemmat ovat jo aikuisia, toinen diplomaatti ja toinen opiskelee IT-alaa), niin molemmille se olisi tuskaa. Itsekin opettajana olisin turhautunut ja tuskastunut, koska minulla ei ole keinoa opettaa molempia yhtä aikaa niin, että kumpikin olisi hyödyntänyt opetuksesta optimaalisesti.