K-sukupolvi - Via Per Aspera Ad Astra - Pandemian vaikutus lapsiin.

Korona-sukupolvi. Pandemian vaikutus lapsiin.

Korona-pandemian vaikutus lapsiin - Gozo — Korona-sukupolvi. Pandemian vaikutus lapsiin.

Luulisin, että koronapandemiasta kirjoitetaan miljoona artikkelia päivässä. Aihetta pyöritellään eri näkökulmista. Nämä haitat, nämä hyödyt, näin se vaikuttaa tulevaisuuden matkailuun, työntekoon, netin kehitykseen, liiketoimintaan, ilmaliikenteeseen… Ainoa näkökulma, johon en ole törmännyt, miten sellainen maailmanlaajuinen kriisi tulee vaikuttamaan lapsiin. Minä en nyt tarkoita pelkästään koulunkäyntiä ja liikuntaharrastuksia, mutta yleisellä tasolla olevaa psykologista ja sosiologista vaikutusta.

No Comments – tämä postaus on kirjoitettu keväisen karanteenin ensimmäisinä päivinä, jolloin tulimme kotiin kaupasta. Tyhjästä kaupasta. Vessapaperin lisäksi hyllyiltä oli viety melkein kaikki, mitä sai irti. Kuivamuonan lisäksi kaupoista sai purkkikalaa, majoneesia ja ketsuppia. Lihaa, kalaa, maitotuotteita, tuoreita vihanneksia tai hedelmiä, eikä pakasteita ei ollut missään. Puhumattakaan maskeista tai käsidesistä. Kävimme parissa-kolmessa kaupassa keräämässä jotain säilykepurkkeja ja makaroneja, yhdestä kyläkaupasta saimme paketillisen vessapaperia.

Täytyy sanoa, että tilanne kauhistutti. Minulle oli vaikeaa olla panikoimatta siellä tyhjien kaupan hyllyjen edessä, mutta sain kerättyä itseni sen verran kasaan, että rauhoittelin poikaamme. Kyllä me pärjäämme.

Tässä sen ajan yleisin ruokamme: putkiperhoset. Voita meillä oli onneksi pari ylimääräistä pakettia, joten sitä voisi sanoa jo ruoaksi. Jos sinne pääsi lisäämään vielä pikkuisen tonnikalaa, illallinen olikin valmis.

Korona-sukupolvi. Pandemian vaikutus lapsiin. — Putkiperhoset

Tietysti me pärjäsimme. Ruoka ei ollut loppumassa maailmasta, puhumattakaan vessapaperista. Tuo vessapaperihamstraus (miksi juuri vessapaperi, jäi mysteeriksi) oli vain outo ilmentymä siitä yleisestä paniikista, jota koronakaranteeni aiheutti. Tosin koronan sijaan olisi voinut olla mikä vain muu globaali katastrofi. Sekään ei ole olennaista.

Minua vaivaa se, miten tämä kaikki tulee vaikuttamaan lapsiin. Omaankin lapseeni. Miltä lapsesta tuntuu, kun vanhempi panikoi. Ja tekee paniikissa vielä jotain hullua (vaikka ostaa lavallisen vessapaperia). Se kolahti silloin, kun poikani näytti minulle keskustelua oman kaverinsa kanssa. On vaikeaa olla tyyni, kun muut ihmiset ympärillä panikoi. Yritin parhaani.

Itse olen kasvattaja ja vanhempi, mutta minulla ei ole vastauksia näihin kipeisiin kysymyksiin. Tätä tietoa ei opeteta opettajakorkeassa eikä kerrota neuvolassa. Pitäisikö vanhempien ammattikoulutukseen sisällyttää tästä lähtien kriisityöntekijän koulutus.

Tämä kaikki hässäkkä on jatkunut nyt vuoden, eikä loppua näy. Eli kyse ei ole ihan pienestä episodista.

Ilman muuta koulua pystyy käymään etänä samaten kuin liikunnallisuutta voi helposti ylläpitää kotona (vaikka se voi olla tylsääkin). Alakerran naapurit voivat olla asiasta eri mieltä.

Miten käy lasten sosiaalisten taitojen? Minulla on suuri epäilys, että asiaa ei ole tutkittu vielä. Tiedetään, että susilauman kasvattama lapsi jää sudeksi. Tuleeko sitten netin kasvattamasta lapsesta tietokoneohjelma? Appsi? Tai chatbot?

Minua vaivaa huoli, että aikuinen, jolla on omia huolenaiheita ja mielentiloja, ei ole riittävä väline lapseni sosiaalisten kykyjen kehittymiselle. Tällä hetkellä hän kommunikoi omien kavereidensa kanssa puhelimitse ja suurin osa kanssakäymisestä liittyy tietokonepeleihin. Tässä kohtaa tunteeni ovat ristiriitaiset. Vielä vuosi takaperin minä olisin rankalla kädellä rajoittanut pojan netissä roikkumista. Pyytäisin kaverini kylään. Me istuisimme kahvipöydässä juttelemassa niitä ja näitä sen aikana, kun lapsemme juoksentelisivat talomme ympärillä leikkimässä (tämä muistikuva aurinkoisesta marraskuisesta päivästä 2019 lämmittää sydäntäni).

Kesällä näytti hetken siltä, että elämä voi palautua omiin uomiinsa. Ehei. Toivo tuli ja meni. Kun kaikki perheen ulkopuolinen kanssakäyminen on rajoitettu, miten muuten poikamme voi tavata kavereitaan ellei netissä? Mitä muuta hän voi pelata kuin tietokonepelejä heidän kanssaan?

Mielestäni sellaisella vapaa-ajan toiminnalla kuin synttärikutsut, harrastukset ja kerhot haetaan enemmän lapsen sosiaalista kehittymistä ja kykyä toimia tiimissä kuin niinkään tiettyä osaamista. Aika harvasta futis- ja musiikkikerholaisesta tulee oikeasti jalkapalloilija tai säveltäjä. Toki, näinkin voi käydä. Osuma on reippaasti alle 10%. Mutta hyvä että pääsi kokeilemaan ja vapaa-aika on vietetty.

Kieltämättä, 5 hahmoa ruudussa, joilla on lasten äänet, pelaamassa Robloxia yhdessä, on myös tiimi. Siinä on oma dynamiikka ja hierarkia. Minulle vaan se maailma on vieras ja pelottava. En ymmärrä sen maailman järjestystä.

Nettipeli kuin nettipeli on jokseenkin väkivaltainen ilmestys. Minulle on tosin epäselvää, miksi väkivaltaa sisältävät pelit ovat eniten koukuttavia. Epäilen, että ne on tahallaan tehty addiktoiviksi. Kyse on rahasta. Miten minun kuuluu käsitellä nettipelissä tapahtuvaa väkivaltaa? Nyt tuli uusi leikki: joka kerta kun oma hahmo kuolee, poika tekee kymmenen etunojapunnerrusta. Vapaaehtoisesti. Olkoon, oma poikani ymmärtää eron nettipelin ja todellisuuden välillä. Entäs jos ei ymmärtäisi?

Virtuaalitodellisuus on lähempänä kuin koskaan. Minä en tule toimeen oman virtuaalisen hahmoni kanssa. Missä koulussa opetettaisiin nettielämän jaloa taitoa?

Se on tosiasia, että lapsemme tulevat elämään täysin erilaisessa maailmassa kuin se, mihin olemme tottuneet. Se on myös normaalia kehitystä ja aika usein tämä meidän todellisuutemme tuottaa meidän vanhemmille vaikeuksia sopeutua. Meillä on edessä sama, epäilen.

Minua askarruttaa tosissaan se, millaisen korona-ajan aiheuttaman trauman lapsemme raahaavat perässä omaan aikuisuuteen? Miten minä voin auttaa sen tämänhetkisessä käsittelyssä? Mitä voin tehdä trauman syntymän estämiseksi?

Ongelmana on se, että minäkin olen ihminen enkä kallio. Minua painaa koko se kirjo aikuisten ongelmia, taloudellisista huolista kasvatuksellisiin pulmiin. Tiedän hyvin, että on asioita, joita lapsi omaksuu tarkkailemalla ja matkimalla, eikä siitä, mitä hänelle opetetaan. Jos ei ole esimerkkinä omille opetuksille, kaikki sanominen on turhaa. Se lisää paineita entisestään. Minulla ei ole oikeutta romahtaa silloin, kun lapseni hakea minusta tukea ja lohtua.

Ikävä kyllä, tässä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Istun täällä ja mietin turhaan, miten tilannetta voi parantaa. Onko ketään minua viisaampia?