Somea ja syyllisyyttä.
Ilmeisesti perunasopan viereen kuuluukin orava, oravanpyörineen nimittäin.
Tässä lauseessa ei ole mitään järkeä? Itse asiassa on, mutta ymmärtääkseen sen tarkoituksen joutuu lukemaan Tanjan postaus.
Olen itsekin sivunnut digitaalisen minimalismin aihetta aikaisemmin. Ympärillä olevan infohälinän hallitsemisen avuksi on kirjoitettu lukuisia artikkeleita ja tutkimuksia digitaalisen minimalismin hyödyistä ja mielikuvaharjoituksista. Helpompaa sanottua kuin tehtyä.
1.
Silloin kuin some ja muu media on pelkkää ajanvietettä tai huvia, on periaatteessa mahdollista tehdä asialle jotain.
Television voi sulkea, puhelimeen voi asettaa digitaalisen hyvinvoinnin appsin, joka valvoo netissä ja somessa vietettyä aikaa, voi lähteä ulos kävelemään, lukea, pelata lautapelejä, seurustella muiden samassa kämpässä asustelevien elävien olentojen kanssa.
Se kaikki on mahdollista silloin, kun omien ajatusten ja tunteiden tulvaa pystyy kestämään. Huomasin kauhukseni, että moni pakenee somen illuusioihin ihan omaa perusarkea. Se on ikkuna toiseen maailmaan, ongelmattomaan ja virheettömään. Omaa elämää on helpompaa paeta kuin kohdata sen ongelmakohtia kaikessa sen raadollisuudessa.
Pitää osata kestää myös hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja yksinoloa. Nimittäin 25% ihmisistä asuu yksin.
Myös toisella psykologisella ilmiöllä, FOMO:lla (Fear Of Missing Out), on osuutta asiaan. Silloin tuntuu, että koko elämä on netissä ja olet auttamattomasti ulkona kaikesta, jos et seuraa tiheästi sen tapahtumia somessa. Elämää menee ohi.
Tästä se oravanpyörä syntyykin.
Koska kaikki uutiset työnnetään ensin someen siinä toivossa, että jokainen roikkuu somessa, jokaisen on roikkuva somessa, ettei missaa mitään tärkeää. Koulun tapahtumia, lähiseudun bileitä ja kavereiden synttäreitä on siellä.
Näin syntyy myös syyllisyys siitä, ettei vastaa tai reagoi. Ettei reagoinut kaverin postaukseen ajoissa tai ollenkaan (kun en kerennyt sitä näkemään). Jos itse kerran on postannut, tuntuu epäkohteliaalta olla vastaamatta toisten kommenttiin. Kohtuullisessa ajassa, joka on suositeltavat 24 tuntia. Sen jälkeen postauksia ei enää löydy nauhasta kovin helposti eikä tarinoista ole enää tietoakaan.
Some saa helposti koukkuun juuri oman näennäisen interaktiivisuuden takia. Toki, joskus siellä onkin toinen ihminen vastassa, mutta toinen ihminen ei asettaisi mitään aikapakotteita. Ne ovat algoritmeille ominaisia ja välttämättömiä.
Suurimmassa osassa tapauksista koukuttamisella ei ole muuta päämäärä kuin saada myytyä yleisölle mahdollisimman paljon turhakkeita. Materiaalisia ja immateriaalisia.
Rahan menettäminen ei ole kaikista pahin skenaario. Kaikkien huijareiden lisäksi somessa vaanii toisenlainen vaara.
Toiset ihmiset.
Aina jotakuta ärsyttää, ketuttaa ja potuttaa. Höyryt nousee milloin mistäkin. Pahin tapahtuu silloin, kun mitään aavistamaton ihminen postaa someen jotain sellaista, mikä tekee hänestä haavoittuvan. Aina löytyy selkäänpuukottaja, jolla juuri tänään on huono päivä.
2.
Ammattilaisilla ei ole sen helpompaa. Vaikka somea joutuu käyttämään ikään kuin työkaluna, kukaan ei ole turvassa tässäkään tapauksessa.
Todistetusti tehottomia Facebook ja Instagram mainoksia on pakko työntää ulos, että näkyvyys säilyy. Muuten algoritmi siirtää tilisi unholaan.
Postata pitää säännöllisesti, mielellään kerran 24 tunnissa. Reagoi ajoissa, suositellun puolen tunnin marginaalin sisällä.
Kerran saavutettua näkyvyyttä on pelottavaa päästä käsistä.
Ympyrä on valmis.
Hulluinta on se, että mainostajat ovat sitä mieltä, että jokaisella itsensä vaikuttajaksi kutsuvalla tekijällä pitää olla vankka seuraajakunta somessa. Miten se on saavutettu on eri asia, eikä se juuri ketään kiinnosta.
Olen tehnyt omat läksyni: näkyvyyttä ja laajaa seuraajakuntaa ei saavuteta mainiolla sisällöllä. Siihen on olemassa omat konstinsa, sekä ihan kelpoja ja rehellisiä että varsin likaisia. Juju onkin siinä, ettei some näytä sisältöäsi ilmaiseksi. Siihen on pakko panostaa joko rahallisesti tai uhraamalla aikaasi ja taitoasi. Eli osaa elämästä.
Pahinta on se, että somettaa pitää silloin, kun somessa on kaikista eniten porukkaa, eli viikonloppuisin. Vaikka osan toimintoja pystyy ajastamaan, ihan kaikkea vuorovaikutusta ei voi jättää robottien varaan.
Olen muutama kuukausi takaperin lukenut, että yksi ammattisomettaja otti yhden some-vapaan viikonlopun. Hän hehkutti, kuinka paljon kaikkea on kerennyt tehdä ilman, että piti koko ajan somettaa. Seurasi pitkä lista asioita, mitä viikonloppuun mahtui: ulkoilua, siivousta, yhteisiä hetkiä perheen kanssa, pyykkäystä ja ruoanlaittoa (jos nyt muistan kaiken). Minua hirvitti se ajatus, että kuinka paljon aikaa hän oikeasti viettää somessa, jos se kaikki mahtui yhteen some-vapaan viikonloppuun?
En ole ihan valmis siihen.
Tunnen toki kylmää vatsanpohjassa katsoen, miten näkyvyysluvut laskevat. Mutta en aio luovuttaa elämääni algoritmeille.
3.
Se syyllisyys.
Olen sen verran vanha, että muistan aikaa ennen somea. Ennen kännyköitä. Ennen tietokoneita jokaisessa kodissa. Ennen nettiä.
En lähde väittämään, että kaipaan sitä aikaa, kun meillä ei ollut kotona edes lankapuhelinta ja jokaista puhelua varten piti lähteä ulos. Myös soittaakseen itselleen tai toiselle apua.
En kuitenkaan ollut syntynyt kännykkä kourassa kuten milleniaalit. Miksi ihmeessä itsekin tunnen syyllisyyttä siitä, että jätän somea täyttämättä ja vastaamatta puolituttujen viesteihin? Onko edes normaalia tuntea tästä syyllisyyttä?
Minusta tuntuu, että itsekin olen aivopesty uskomaan, että tuhansista fb-kavereistani yksikään kaipaa minun vastausta juuri samalla sekunnilla, kun hän painaa Lähetä-näppäintä omalla koneella.
Siihen en usko lainkaan, että kukaan insta-seuraajistani edes huomaa sitä, etten päivittänyt tiliäni viikkoihin. Loputtomassa feedissä harva edes rekisteröi, kenen tarinalle hän painaa tykkäysnappia.
Näin ollen yritän hiljentää päänsisäistä matoa ja olla välittämättä siitä, että feedini ei täyty algoritmin vaatimassa tahdissa.
Postaan vain silloin, kun siltä tuntuu. Se, mikä tuntuu postaamisen arvoiselta. Sitä, mitä todellakin haluan jakaa. Välittämättä yhtenäisyydestä, tilin ulkonäöstä ja näkyvyydestä. Olen mitä olen ja se saa näkyä some-kanavillani. Näin soppa, kukka-asetelma ja söpö orava saa mahtua samalle feedille jatkossakin.
PS. Ai miksi ruoho näyttää somessa aina vihreämmältä kuin omalla kotipihalla? Se on filtteri nimeltä Alpaca. Se saa nurmikot vihertämään Inarissakin tammikuussa, jos on pakko.
Somea ja syyllisyyttä.
Referenssit:
- Julma, julmempi, some – Minimaattori
- Digitaalinen minimalismi – Via Per Aspera Ad Astra
- Digitaalinen minimalismi – 12 + 1 vinkkiä hälyn selättämiseen – Ihme ituhippi
- Digitaalinen minimalismi – GEMMA
- Digitaalinen jalanjälki
- Yksin asuvat suomalaiset on unohdettu, sanoo ekonomisti – näin eriarvoisuus näkyy | Yle Uutiset
- SOMEn kielletyt hedelmät
Somea ja syyllisyyttä.
Kuvapankkikuvat: Depositphotos®
Kuvitus: Happy Color ®
En tiedä onko normaalia, mutta viikolla kun en juuri ehdi someilla ja joskus huomaan, että ai kamala yhtään postausta ei ole Instaan tullut laitettua, niin tulee aika huono fiilis…Mutta kun ei viikolla jaksa…
Tuttu fiilis… Toisaalta, sen pitää oppia olla noteeraamatta. Elämää on somen ulkopuolellakin 😉
Pätkäpaasto somesta tekee hyvää. Oma tavoite tälle vuodelle on yksi someton päivä viikossa – katsotaan sitten vuoden päästä kuinka kävi. 😀
Olen minä nyt pitänyt jo hyvin pitkää some-paastoa. Jostain syystä ei vieläkään tee mieli syödä sitä p***aa lisä 😁.
Kenelle vain ainakin somepaastot voivat tehdä terää. Itse olen huomannut olevani ylipäänsä rauhallisempi kuin olen välillä vaihtanut puhelimen tuijottelun palapeleihin tai kirjaan.
Juuri näin se on.
Hyvä kirjoitus, kiitos! Huomaan itse välillä, että on liian kiinni ajatuksessa siitä, että somea pitäisi ja tarvitsisi tehdä, siellä pitäisi olla, näkyä ja tuottaa sisältöä. Kommentoida ja reagoida. Onneksi tästä tunteesta ja ajatukesta pääsee irti, kun uskaltaa irrottaa somesta edes hetkeksi. Muutamassa päivässä huomaa, että pärjää ilmankin, eikä mitään erikoista ja kamalaa tapahdu, vaikka ei aikaansa somessa viettäisi. Olen iloinen, että olen 70-luvun lapsia, puhelimet ja somet tulivat niin myöhään, että omat tottumukset olivat toisaalla, tavat muodostuneet ja nuoruus eletty toisella tavalla.
Kiitos!
Mulla on tosi sellainen olo, että silloin, kun me olimme nuoria, vanhempi sukupolvi kauhisteli meidän tapoja ja käyttäytymistä. Epäilen, että nahkarotsini, meikkini ja siniset hiukseni saivat aika monia sydänkohtauksen partaalle 🙂
Hyvä ja tärkeä aihe 🙂 Jos toimeentulo on kokonaan somesta ja näkyvyydestä kiinni niin toki se tuo painetta ja stressiä tullessaan.
Itsellä taitaa olla normi aikana Instassa ehkä kolme postausta viikossa ja nekin kuvina. Jos näkyvyyttä haluaisi niin ne kai pitäisi olla tarinoina tai reelseinä. Ja ehkä huomenna jotakin muuta 😀
Blogissa kerta viikkoon on minulle riittävä. Enemmästä tulisi varmaan se stressi.
Ei somesta kannata ottaa stressiä, sitä riittää muutenkin. Itse päätin ottaa rauhallisesti ja viettää sometonta elämää niin kauan, kuin itseäni huvittaa.
Mahtavaa, että jatkoit aiheesta! On käsittämätöntä miten some viettelee meitä antamaan aikaansa arvokkaammalta. On myös surullista, kuinka helposti somevaikuttajat sortuvat siihen, että koko elämä pitäisi jakaa somessa reaaliaikaisesti. Kun se kuitenkin vie paljon aikaa, niin missä välissä sitä elämää eletään? Onko siitä ulkoiluhetkestä ehditty nauttia ollenkaan vai oliko se vain materiaalin keräämistä somea varten?
Itse tein tietoisen päätöksen vähentää someaikaa entisestään. Kyllä, se näkyy vähentyvinä seuraajina, mutta mitä sitten, nautiskeken lueskellessani kirjoja ylhäisessä yksinäisyydessäni.
Ystävien kuulumisia ehtii päivittää harvemminkin.
Kiitos taas linkkauksesta!
Ehkä oma mielenrauha on sittenkin arvokkaampi, kun someseuraajien määrät. En enää jaksa välittää. Enkä jaksa syöä ruokani kylmänä, koska sitä pitää ensin kuvata someen 😅.
Hyvä artikkeli👏 Näiden asioiden kanssa moni painii. Olen jotenkin onnellinen, että elin suuren osan elämästä ilman somea. Se ei ole henki ja elämä. Viikonloppuisin vedän lonkkaa enkä postaile, ilmankos instanäkyvyys ei aina kummoinen ole 😅
Kun lapset kasvaa, tulee niin paljon ylimääräistä aikaa, että itse joskus postailen viikonloppuisinkin. Nytkin on viikonloppu, mutta pojalla on parempaakin tekemistä kuin seurustella äidin ja iskän kanssa. On jo pimeää ja kylmää ulkona, joten nyt voi vaikka vastailla kommentteihin, lueskella toisten postauksia ja ehkä kirjoittaa itsekin 😁.