Kuppikuntapolitiikkaa

Kuppikuntapolitiikkaa – Ukraina.

Sota ei ole koskaan hyvä asia, ei heille, jotka osallistuvat tai jäävät sen jalkoihin, eikä heille, jotka joutuvat katsomaan sivusta. Se hajottaa ihmisten mieliä, perheitä ja maita.

Ukrainan sota ei ole mikään poikkeus. Erityisesti propagandan määrä, joka valuu valtamediasta someen, on tällä kerralla valtava. Puolin ja toisin. Yksi sota käydään Ukrainan kaduilla ja pelloilla, toinen – mediassa ja ihmisten mielissä kaikkialla. 

Ukrainan uutiset kuumentavat monia pöytäkeskusteluja ympäri maailmaa. Asian ympärille muodostuu erilaisia kuppikuntia. Uzbekistanissa keskustelua käydään paljon, mutta se harvoin ylittää puskaradion tasoa: ihmisiä pelottaa se ajatus, että Putinin katse kääntyy Keski-Aasiaan, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia selviytyä samanlaisesta sodasta. 

Mitä Putin halusi ja mitä se sai

Putinin motiiveista tässä sodassa on monia eri tulkintoja. Itse olen sitä mieltä, että hän lähti sorkkimaan naapurin pihalle ihan silkasta ilkeydestään: koska voi. Jos Ukraina olisi kerennyt vahvistumaan poliittisesti, sotilaallisesti tai, auta Armias, pääsisi NATOn jäseniksi, sellaista mahdollisuutta ei enää olisi.

Kremlin oman propagandan mukaan, Venäjä sotii natsismia ja rasismia vastaan. Venäläisten vainoaminen Ukrainassa oli ainoa mahdollinen veto, millä tätä sotaa olisi voinut oikeuttaa. Vainoaminen rajoittuu Ukrainassa lähinnä pakollisen ukrainan kielen osaamiseen. 

Ukrainan sisäpolitiikan lyhyt oppimäärä 

Sellaista valtiota kuin Ukraina, ei koskaan maailmankartalla ollut ennen vuotta 1991. Sen maat olivat aina jonkun toisen vallan alla, rajat liikkuivat koko ajan. Joten yhden kokonaisen valtion kerääminen niistä ei nytkään onnistunut vaivatta. Viimeisen 30 vuoden aikana siellä on käynyt vaikka kuinka monta uudistusta, kapinaa ja revoluutiota. Kasvukipuja.

Ukrainan kieli ja kulttuuri ei ole kaikille alueen asukkaille ominainen. Ukrainan kielen hyväksyminen ainoaksi valtion kieleksi oli synnyttänyt aikoinaan suuren määrän erimielisyyksiä. Yksi ongelma uuden maan muodostumisessa oli juuri Venäjän jatkuva sekaantuminen prosessiin. Ilman sitä uskoisin prosessin menneen huomattavasti jouhevammin. 

Ottakaa vaikka Viro esimerkkinä: maassa on yhtä suuri venäjänkielinen vähemmistö, ja ainoa virallinen kieli on viro. Silti siellä on edelleen venäjänkielisiä kouluja ja kokonaisia kaupunkeja, joissa ei juuri kukaan puhu viroa. Siis kaikessa hiljaisuudessa. Menee vielä vuosia, ennen kuin maa muuttuu kokonaisuudessa Viroksi, mutta siellä kukaan ei suurta mölyä asiasta pidä. 

Ukraina olisi lähtenyt samalle tielle tai jopa siihen, että venäjän kieli olisi saanut virallisen kielen statuksen, mutta Kremlin painostus esti kaikki mahdolliset järkevät ratkaisut. 

Tähän minun pitää vielä lisätä, että venäjän kieltä on olemassa useita kymmeniä eri versioita (voi sanoa murteeksi), joihin vaikuttaa suuresti alueen muut puhutut kielet. Joskus niiden kielioppi vaikuttaa niinkin suuresti, että sillä alueella venäjää puhutaan käyttäen toisen kielen rakennetta. Nämä alueelliset muutokset ovat välillä niin suuria, että esimerkiksi minulla on vaikeuksia ymmärtää niitä, ainakaan heti. Erot kieliopissa ja sanastossa ovat merkittäviä. 

Eli, oma krimiläinen venäjäni erottuu huomattavasti Pietarin ja Moskovan venäjästä, Viron sekä Uzbekistanin venäjästä. Uzbekistanin venäjää opin suhteellisen nopeasti, mutta minulla oli takanani monta vuotta Virossa asumista. Viron venäjä on jo niin erilainen, että siihen meni kuukausia, että opin ymmärtämään sen dialektin. Narvassa puhutaan lähinnä pietarilaista venäjää, Tallinnaan päin se muuttuu.

Ukrainan ongelmana on myös sen suuri koko ja epäyhtenäinen etninen rakenne. Krimillä on paljon tataareja, joita ukrainan eikä venäjän kieli ei lämmitä. 

Näin Ukraina koostuu kolmesta suuresti toisistaan poikkeavasta alueesta: Länsi-Ukrainan (Karpaattien alue aina Kiovaan asti), Itä-Ukraina (Donbassin alue) ja Etelä-Ukraina (Kasakkien alue ja Krimin niemimaa). Niillä kaikilla on omat lusikat sopassa. 

Ukrainaa myös vaivasivat kaikki post-NL maan ongelmat: aukkoja demokratian käsityksessä, korruptio ja taloudelliset vaikeudet. Tässä pitää ottaa huomioon, että oma sukupolveni (johon myös Zelenskyi kuuluu ) on ensimmäinen, joka näki elämää NL:n rajojen ulkopuolella. Vasta nyt, kun se pääsi valtaan, suurempi muutos voi tapahtua. Se on normaali vaihe maan uudelleenrakennusurakassa. 

Ongelmia vastaan pitää taistella, mutta ei tosin asein eikä ulkoapäin. Ukrainan sisäpolitiikan vaikeudet eivät missään tapauksessa ole syy sodalle, ei mistään näkökulmasta.

Putinin määräävä käsi

Putinin sekaantuminen Ukrainan asioihin aiheutti sen, että maa unohti omat sisäiset ongelmansa ja lähti puolustamaan itsenäisyyttään yhtenä rintamana. Tässä se ilmeisesti teki itselleen karhunpalveluksen: hän halusi hajottaa maan, mutta sai sen yhtenäisemmäksi kuin koskaan. Nekin poliitikot ja kansalaiset, jotka ovat puolustaneet kiivaasti venäjän kielen ja kulttuurin säilyttämistä Ukrainassa kääntyivät häntä vastaan. Yksi asia on kulttuuri ja toinen Venäjän välitön aseellinen läsnäolo omassa maassa. Kukaan ei halua sinne Putinia, vaikka venäjän kieli kelpaisi. 

Juuri käydyssä pöytäkeskustelussa kuulin väitteen, että tuskin Putin on yksin tätä sotaa aloittanut. Itse uskon, että jos hän ei ole yksin omalla päähänpistolla sitä soppaa keittänyt, niin hänen takanaan on varsin pieni joukko valtio- ja rahamiehiä. Tällä hetkellä entistäkin vähemmän.

Tämän sodan Putin häviää vain, jos oma maa nousee häntä vastaan. Yksittäiset mielenosoitukset, joiden osallistujia pidätellään sankoin joukoin, on pisara meressä. Mutta nyt Venäjän oligarkit ovat nousemassa kapinaan: rahahanat ovat nyt kiinni sanktioiden takia.

Harva venäläinen tukee Putinia tai hänen hallitustaan, joten ne, jotka tukevat, kieltävät sodan olemassaolon. Tavallinen ihminen kun ei voi hyväksyä sitä asiaa, että toista tapetaan tuosta vain, ilman sen kummempaa syytä. Sen taki monessa propagandan kanavissa sodan olemassaoloa ei sallita: se on edelleen erityisjoukkojen erikoisoperaatio rajojen turvaamiseksi. Missä ne rajat kulkevat onkin eri asia. 

Omasta näkemyksestäni Ukraina voisi mennä liittovaltion tiellä: Länsi, Itä ja Etelä sekä Krim olisivat pitkälti itsenäisiä hallintoalueita, joiden pääkielestä ja kulttuurista, kehityksen suunnasta ja paikallisista asioista päättäisi oma aluehallinto. Se ratkaisu on toiminut monilla, miksipä ei Ukrainassa? Voisi toimia, mutta miten pitää Putin erossa päätöksistä.

Suomen kanta

Vaikka avustuksia Ukrainaan lähtee kuin liukuhihnalta sekä humanitaarisia että aseellisia, mikään maan ei lähde itse sekaantumaan siihen sotaan. Ukrainalla ei ole liittolaissopimusta kenenkään kanssa, mikä teki siitä helpon maalitaulun Venäjälle.

Suomi on tosin yhtä huonossa jamassa, joten Niinistön visiitti Bidenin luokse oli hätäratkaisun ensintä. Sotilaallinen uhka on nyt käynyt hypoteesista todeksi.

Mitä presidentti Niinistö sanoi, ja mitä minä luin:

“Suomi on menossa NATOon, jos ei nyt pää edellä, niin varmoin pikkuaskelin. Muita vaihtoehtoja ei ole, joten pistäkää nyt päät lumeen, hyvät kansalaiset. Onneksi talvi oli runsasluminen tänä vuonna.”

---

Tässä on oma näkemykseni tämän hetken sodista sekä poliittisista ja aseellisista kriiseistä. Jos joku haluaa keskustella nätisti, minulla on aina kahvia tarjolla. Väkivaltaa erimielisyyksien ratkaisuna en hyväksy missään tapauksessa ja sodan puolestapuhujien on turha vaivautua.

Kuppikuntapolitiikkaa – Ukraina.

Referenssit:

• Ukrainan historia – Wikipedia
• Suomessa opiskeleva Katja Marchenko, 23, osoitti Pietarissa mieltään Venäjän hyökkäystä vastaan – nyt hän maksaa sodasta kalliisti
• Presidentti Zelenskyi jäi kiinni veroparatiisiyhtiöistä – Ukrainan haaveet sortuvat korruptioon – Kansan Uutiset
• Marin: EU keskustelee “varmasti” uusista pakotteista, Kallas: Viro hyväksyisi Suomen Nato-hakemuksen heti – lue tärkeimmät tärpit pääministereiden tapaamisesta 
• Auttamisen halusta ja tarpeellisuudesta – Via Per Aspera Ad Astra