Onko äitiys muuttanut minua?

Onko äitiys muuttanut minua

Onko äitiys muuttanut minua?

Tämä asia on vaivannut minua miltei pojan syntymästä asti. Tai jopa vähän ennen sitä, kun rupesin lueskelemaan kirjoituksia äitiydestä. Kaikkein tavallisin otsikko on: Miten äitiys on muuttanut minua? 

Toki äitiys, erikoisesti biologinen, saattaa mullistaa naisen/miehen koko maailman. Sekä positiivisesti että negatiivisesti. Negatiivisista vaikutuksista kuiskitaan, mutta niistä ääneen puhuminen on tabu. Minä en lähde penkomaan tätä aihetta nyt, mutta toivon, että asiat muuttuvat sen verran, että ongelmista pystyisi puhumaan edes neuvolassa tai lääkärissä. 

Jos kuitenkin kaikki puitteet ovat aivan tavallisia, muuttuuko ihminen oikeasti niin radikaalisti tultuaan vanhemmaksi?

Minä ajattelin asian käänteisesti. 

1. Minä ensin

Esimerkiksi egoismi. Itsensä asettamiselle etusijalle pitäisi tulla karu loppu lapsen synnyttyä. Tapahtuuko se oikeasti niin kuin kuuluu? Jos ihminen oli itsekäs ennen sitä, miten se yhtäkkiä muuttuisi kuin taikaiskusta? 

Tämän kohdan voi lukea myös niin, että lapsettomat ihmiset ovat kaikki egoisteja. Entäs jos ei ole? Ihminen voi olla vaikka kuinka kiltti ja avulias, aina marttyyriksi asti. Äiti Teresalla ei ollut lapsia muuten. 

Mielestäni lapsen olemassaolo tai puute ei vaikuta ihmisen luonteeseen. Itsekkyys on tietoinen valinta, eikä vanhemmuus vaikuta siihen tunnetasolla, jos ihminen itse ei ole valmis muuttumaan. Tietysti lapsen saamisen jälkeen ihmisen arvomaailma muuttuu, mutta uskon, että toisen itsensä eteen asettaminen on myös vapaa valinta ja siihen on oltava sisäinen valmius. 

Minä en joutunut luopumaan mistään minulle tärkeästä asiasta lapsen takia. Lapsella ei ole osaa eikä arpaa mun omissa valinnoissani. Vanhemmuus oli minulle tietoinen valinta, ja se, miten järjestän elämäni sen valossa, on oma asiani, eikä lapsen syytä. Lapseni ei ole minulle mitään velkaa. 

En tiedä, miltä tuntuisi, jos olisin joutunut tekemään oikein rankkoja luovutuksia. En seissyt sellaisen dilemman kanssa silmitse. Omassa tapauksessani kävi niin, että olen ollut lapsen saamisen hetkenä henkisesti valmis uuteen elämäntilanteeseen. Tietysti elämäni palikat vaihtoi järjestystään, mutta maailmani on edelleen samassa paikassa, vaikka siellä on nyt uusi, ihana ihminen.

2. Lapsi teki minusta paremman ihmisen

Minusta tuntuu, että minä olen edelleen sama ihminen, eikä mikään parannettu versio itsestäni. Moni tieto ja taito on lisääntynyt, mutta senkin hankkiminen oli oma valintani. Vanhempi joutuu oppimaan lastenkasvatusasioita (yleensä kantapään kautta), mutta päätös hankkia uusia taitoja voi olla myös tietoinen. 

Nyt, kun analysoin omaa historiaa ja suhtautumista lapsiin, huomaan, että mikään ei juuri muuttunut minussa. Minä edelleen pystyn asettamaan lapsen itseni edelle, vaikka se ei olisi oma (biologinen/adoptoitu) lapsi. Toki, silloin kun kyse on omasta ja ei omasta lapsesta, oma on se ensimmäinen pelastettava jonossa, se on puhdasta biologiaa. 

Kieltäydyn edelleen asettamaan lapsia paremmuusjärjestykseen. Se, että yksi lapsi on parempi joissakin suorituksissa, ei vielä tee hänestä parempaa ihmistä. Lapset ovat kaikki tärkeitä ja tasavertaisia, vaikka toinen on parempi matematiikassa, toinen maalauksessa ja kolmas urheilussa. Erilaisuus ja eriarvoisuus ovat kaksi eri asiaa. 

Asia, joka häiritsee minua eniten tässä yhteydessä on se, että näissä keskusteluissa viitataan melkein aina biologiseen vanhemmuuteen. Minä uskon, että adoptiovanhemmuus, sijaisvanhemmuus, bonusvanhemmuus tai jopa työ lasten parissa voi tehdä ihmisestä paremman version itsestään, jos ihminen itse on valmis siihen muutokseen. 

Tunnen henkilökohtaisesti kolme perhettä, joissa on adoptiolapsia, joista yhdessä sekä adoptoituja että biologisia lapsia. Minua harmitti yhden vanhemman kanssa käydyssä keskustelussa, että hänelle oli uskoteltu, että hänen adoptiovanhemmuutensa on jotenkin puutteellisempaa kuin biologinen. En usko, että se todellakaan on näin. Minä en tunne, että olisin rakastanut omaa lastani vähemmän, jos hän olisi jonkun toisen ihmisen synnyttämä. Kyse on ihmisten välisestä henkisestä siteestä eikä napanuorasta. 

Se, mikä tekee minusta paremman ihmisen joka päivä, on lapsen rakkaus. Se vielä pitäisi ansaita. 

3. Nainen ei ole nainen, jos hän ei ole synnyttänyt

Tämä on yleinen ja rasittavan yksipuolinen ennakkoluulo. Se myös satuttaa niitä naisia, jotka jäävät lapsettomiksi, jokainen eri syystä. Muun muassa vapaaehtoisesti lapseton nainen voi olla lapsirakas, uskokaa tai älkää. 

Vanhemmuus itsestään ei pysty tekemään ihmisestä parempaa, mutta se tarjoaa mainiot edellytykset henkiseen kasvuun. Yleensä siihen mahdollisuuteen myös tartutaan. Ehdottomasti lapsi auttoi minua kehittymään sekä henkisesti että ammatillisesti. Lapsi on omien onnistumisten tai epäonnistumisten peili. 

Mielestäni vanhemmuusvalmennukset olisivat paikallaan nyt, kun sukupolvien välillä on vuosikymmenien kuilu. Tietoisuus kasvaa, metodologia muuttuu, elämä muuttuu ympärillämme. Se, miten meitä kasvatettiin, ei välttämättä enää päde tähän päivään. 

Itse lähdin vanhemmuuteen täysin ennakkoluulottomana ja ilman minkään näköisiä ennakko-odotuksia. Minulla ei koskaan ollut vauvakuumetta (sellaisenaan), ja jos jokin yllätti, niin synnytyksen ja vauvavuoden fyysinen rankkuus. Ehkä siihen vaikutti se, etten päässyt sulkeutumaan vaaleanpunaiseen/vaaleansiniseen vauvakuplaan.

Minulla on myös aavistus, että vanhemman sukupuoli ei ole ratkaiseva tekijä vanhemman ja lapsen välisen siteen muodostamisessa. Biologisilla äideillä on vain tapana käyttää imetystä aseena lapsen omaamistaistelussa. Itse yritin tietoisesti olla lähtemättä siihen taisteluun, koska lapsi ei ole minun vaan meidän lapsi. Puolisolla on samat oikeudet tämän lapsen aikaan kuin minullakin. Meitä auttoi se, että jaoimme vauvavuotena sekä työt että unettomat yöt. Se oli asia, joka auttoi minua pysymään järjissäni. 

Muuttiko synnytys minut naiseksi? Ei, olen syntynyt sellaisena. Muuttiko se minut vanhemmaksi? Ei sitäkään. Edelleen kasvan vanhemmaksi lapseni kanssa.

Onko äitiys muuttanut minua?

Referenssit:

Onko äitiys muuttanut minua?

8 vastausta artikkeliin “Onko äitiys muuttanut minua?

  1. Vanhemmuus on ollut minulle jatkuvaa opettelua yhdessä lapsen kanssa. Ehkä olen lapsen myötä oppinut joustamaan enemmän ja olemaan itselleni armollisempi.

  2. Minä sain “pojan”, kun hän oli 19 vuotias. En joutunut onnekseni kokemaan yöheräämisiä ja öisiä syöttökertoja 🙂 Muutun koko ajan. On siihen toki vaikutusta perheemme nuorella miehellä, mutta suurimmassa määrin itselläni. Myös muut ihmiset ja ympäristö antavat omat vaikutuksensa. Mikäli emme muuttuisi niin seisoisimme edelleen kurat vaipoissa heikkalaatikolla 🙂

    1. Se on totta. Ainoa pysyvä asia on jatkuva muutos. Tällä postauksella halusin juuri korostaa, että muutos tapahtuu vain silloin, kun sen hyväksytään, eikä sen tarvitse olla biologisesti välttämätön asia. Mikä vaan äitiys tai isyys on arvokas kokemus.

  3. Näin lapsettomana olen aika jäävi kommentoimaan tätä artikkelia, mutta “lapsellisten” ystävieni myötä olen huomannut, että osaa heistä lapset ovat muuttaneet lähinnä vain parempaan, rakastavampaan suuntaan. Suurinta osaa ystävistäni lapset eivät ole muuttaneet juuri mitenkään. Jos ihminen on ystävällinen ja rakastava luonne, hän on sitä vastakin. Jos hän on itsekäs ja itsekeskeinen, harvoin lapsetkaan sitä ominaisuutta muuttavat.

    1. Minäkin uskon, että ihmisen perusluonne on ja pysyy, riippumatta siitä, onko parisuhdetta, lapsia tai lemmikkejä 😁.

  4. Hyvä kirjoitus! Isäpuoleni sai meidät kun oltiin jo 8-10vuotiaita ja ollut täysi isähahmo siitä asti. Lapsettomana en tiedä omasta kokemuksesta mitään, mutta ystäviä katsonut ja he ovat päältäpuolin samoja ihmisiä, jotka on nyt kokeneet enemmän kuin aikaisemmin ja aikaa on vähän vähemmän hah 😀

    1. Minäkin uskon, että ihminen ei pohjimmiltaan muutu miksikään. Uudet piirteet voivat tulla esille, mutta luonne on ja pysyy samanlaisena.

Vastaa