Kahvikuppineuroosi.
Viikot 37-38
Viikot vierivät ohitseni nyt niin järkyttävällä vauhdilla, etten kerkeä edes kissaa sanoa niiden välissä.
Toisaalta tuntuu, että aikaa rientää, ja toisaalta tiedostan, että viime kuukauteen on mahtunut älyttömän paljon asioita. Olen jo oppinut melkein kaikkien uusien oppilaiden nimetkin ulkoa 😁.
Vaikka alkuun on jo päästy, koulun arki vieläkin hakee paikkaansa. Lukujärjestys elää (oppilaat vaihtavat aineensa toiseen ja tasoaan), joten päivän rutiinien hienosäätö on vielä kesken.
Kahvikuppineuroosi
Introverttina, uudet ihmiset ovat minulle sekä haaste että seikkailu. Olen bongannut netissä hauskan nimityksen asialle: kahvikuppineuroosi. Introverttiys ei ole automaattisesti syy sosiaalisten tilanteiden pelolle, mutta altistaa sille voimakkaasti vain sen takia, että introverttiä tulkitaan herkästi väärin. Myös introvertin hiljaisuutta kahvipöydässä sekä ihmispaljouden välttämistä luokitellaan usein saman fobian piiriin.
Oman erikoisuuteni kanssa olen oppinut elämään ja olen selättänyt esiintymiskammoni jo vuosia sitten, silti täysin uusi sosiaalinen tilanne jännittää aina. Tosin, uudet asiatkin stressaavat enää vain silloin, kun niihin ei pysty perehtymään kunnolla. Ei riitä aikaa tai tiedonlähteitä. Vuosien varrella olen myös harjoitellut olemaan hieman avoimempi ja diplomaattisempi muita ihmisiä kohtaan.
Silti väärinymmärryksiä sattuu edelleen puolin ja toisin.
Toisiaan, olen törmännyt käsitykseen, että opettajan oletetaan olevan extrovertti, joka tahtoo nousta podiumille joka päivä. Niin ilman muuta, koulun kiehuva arki ja äänekkäät juhlat ovat jokaisen opettajan mieleen. Siinä kuuluu olla kuin kala vedessä. Itseäni luokittelisin tässä tilanteessa delfiiniksi. Tarvitsen välillä happea.
Extroverteille on joskus vaikeaa ymmärtää, miksi introvertti voi yhtäkkiä sulkeutua ja hävitä näkyvistä. Ihmiset helposti olettavat sen olevan heidän vikansa. “Mitä minä olen tehnyt väärin, että tuo käyttäytyy nyt näin?” Et mitään. Ei yhtään mitään. Introvertti vain tarvitsee paljon yksinoloa akkujensa lataamiseksi. Minkä vain työyhteisön väkirikkaat tapahtumat, äänekkäät taukotilat, kokoukset – introvertille tällainen työympäristö ei ole helppoa missään olosuhteissa. Se vaatii itseltään paljon joustavuutta ja ponnistusta.
Aika ajoin minua ihmetyttää, että vain introverteilta vaaditaan toleranssia ja venymistä. Jotenkin kenellekään ei tulisi mieleen sanoa äärimmäiselle extrovertille, että jätä minun rauhaan tai ole hiljaa edes hetken. Se kuulostaisi töykeältä. Ihmisen kuuluu olla sosiaalinen olento.
Eri kulttuureissa extro- ja introverttejä nähdään vähän eri tavalla. Vaikka rajat ovat nykyään muuttuneet hyvin häilyviksi, silti sosiaalisuuden ihanne elää keskuudessamme sitkeästi. Se ilmenee myös vaikuttaja-ilmiönä. Ihminen, joka jaksaa olla jatkuvasti esillä sosiaalisessa mediassa ihastuttaa ja vihastuttaa, mutta ei jätä ketään kylmäksi.
Kahvikuppineuroosi.
Referenssit:
Hyvä kirjoitus! Olen juurikin ihminen, joka tarvitsee yksinoloa ladatakseen akkuja. Se ei tarkoita, ettenkö pitäisi muista ihmisistä, mutta heidän keskellään 24/7 alkaa pikku hiljaa hiipua ja tulla äreäksi, jos ei saa hetkeä olla itsekseen. Mietin joskus onkohan ihan normaalia, että minulla on työminä asiakaspalvelutyössä. Siellä olin helposti lähestyttävä, keskusteleva jne. ja työpäivän päätteeksi painuin yksinäni metsään lenkille ja pakoon muita ihmisiä😅