Filtteröity todellisuus.
Elämänkatsomus on jakautunut kahtia hyvin näkyvästi ja voimakkaasti. Toisessa leirissä on luonnollisuuden puolustajia ja toisessa – ahkeria filttereiden käyttäjiä. Kummallakin puolella on tapana mennä äärimmäisyyksiin. Yhdet tuomitsevat jopa karvojen ajamista ja toiset käyvät kirurgin veitsen alla lounastauolla.
Filtteröity todellisuus
Minusta filtteröity todellisuus on epätoivoinen pyrkimys olla jotain muuta kuin se, mitä on.
Toisilla on rahaa muokata itseään kirurgian avulla, toisilla ei. Ei nekään, jotka ovat käyneet veitsen alla useammankin kerran, pysty pitäytymään filttereistä. Minä en näe filttereissä ja muokatuissa kuvissa täydellisyyden tavoittelua, vaan pakenemista omasta todellisuudesta – peloista ja kivuista. Filtterin vääristämä kuva on jonkun rehellinen näkemys siitä, miltä maailma oikeasti näyttää.
Minä kyllä ymmärrän, miksi jotkut ihmiset muokkaavat omaa ulkonäköään. On tapauksia, joissa se todellakin voi parantaa henkisiä traumoja. Vaikka liputamme toleranssin ja moninaisuuden puolesta, ihminen, joka ei vastaa meidän käsitystä tavallisuudesta, joutuu tuntemaan sen nahoissaan. Tuijottelu ja ilkeät kommentit ovat vain jäävuoren huippu.
Ja vaikka kukaan ei kommentoi ääneen, niin massasta poikkeava ihminen jätetään helposti kuppikuntien ulkopuolelle. Ajan kanssa hänestä alkaa tuntua siltä, että koko maailma on kääntänyt hänelle selkäänsä.
Silloin on helppo päätyä muokkaamaan näkyvää virhettä radikaalisti siinä toivossa, että se parantaa myös sisäisiä haavoja. Joskus se auttaa ja joskus ei. Joskus ulkoista virhettä ei pysty parantamaan, joten ihminen joutuu elämän sen kanssa.
Kehopositiivisuudesta vielä
Oma käsitykseni asiasta muuttui aika tavalla silloin, kun muutimme etelämpään. Mitä suomalaisten kannattaa oppia täkäläisiltä asukkailta, niin se on aitoa kehopositiivisuutta.
Kehopositiivisuus on oikeasti sitä, ettei ulkoinen olemus saa määrätä ihmisen arvoa.
Toisin kuin luulisi, se ei myöskään ole mikään oodi läskille (lihavuus on edelleen sairaustila, johon liittyy monia terveysriskejä), vaan kyky olla sinut itsensä kanssa riippumatta ihon kunnosta, väristä, kehon muodosta, karvojen määrästä ja muista ulkoisista seikoista.
Minusta tuntuu, että koko juttu on supistunut rasvamäärään viime aikoina. En ole varma, saanko olla kannustava edes silloin, kun ystävä ilmoittaa päättävänsä laihtua. Vai pitääkö mun yrittää vakuuttaa, ettei missään nimessä tarvitse.
Ylipaino, erityisesti merkittävä ylipaino, tuntuu olevan enemmän mielialasairauksiin liittyvä sivuoire eikä niinkään elämäntapahaitta nykyään. Mielialahäiriöiden määrä lisääntyy, ja nuoret ovat niille entistä alttiimpia. Samalla lisääntyvät ylipaino-ongelmat. Myös moni mielialalääke on vastuussa painonnoususta että häiriöiden sivuvaikutus on näkyvissä. Onhan se eri asia, onko ihminen iloinen, sosiaalinen ja liikkeellä vai sulkeutuuko hän kotiinsa tilauspizzan ja chipsipussin kanssa ilta toisensa jälkeen.
Pahoinvointi tuntuu lisääntyneen viime aikoina eikä näin sisältäpäin Suomi näytä enää miltään hyvinvointivaltiolta. Uutiset tällä saralla ei ole mitään lohdullista luettavaa. Toivottavasti kohu, jonka Jasmin Voutilaisen kuolema nosti mediassa, auttaisi muita nuoria ja aikuisia, jotka odottavat vuosikausia pääsyä mielialatutkimuksiin ja terapiaan.
Uutisista itsemurhista lukeminen on hurjaa, mutta sitäkin kauheampi kuulla sellaisia uutisia lähipiiristä. Pari viikkoa takaperin erään lähimmäisen työkaveri riisti henkensä. Oudointa on se, ettei kukaan osannut aavistaa tragedian tuloa. Mietin itsekseni, että miten tätä olisi voinut estää. Olisinko tunnistanut hälyttäviä merkkejä? Mistä tietäisin, miten toimia? Miten voisi rohkaista itsensä kysymään, voinko auttaa. Tuskin mitenkään, jos merkkejä ahdingosta ei ole näkyvissä.
Kuinka vähän me tunnemme toisiamme todellisuudessa…
Filtteröity todellisuus.
Referenssit:
- Kardashian-efekti – Via Per Aspera Ad Astra – Vääristynyt kehonkuva
- Kun Jaana otti ensimmäisen adhd-lääkkeensä nelikymppisenä, olo rauhoittui niin, että hän itkeskeli ilosta koko illan – myös puoliso helpottui
- Lasten itsemurhat Suomessa: Eetu Pulliainen kuoli vain 13-vuotiaana – Perhe
- Ihan väärin käsitelty – Via Per Aspera Ad Astra – Sunnuntai-kevennys
- Kuvakulma ratkaisee – In Via – The Detail And The Landscape
Kuvitus: Happy Color®
Ei sitä oikein osaa aavistaa mistään. Minunkin sukulainen päätyi tällaiseen ratkaisuun nuorena ja kaikki viittasi siihen, että hänen elämä on hyvin. Tosin, tämä tragedia kuitenkin on saanut aikaan sen, että meidän suku pääsee heti kaikkien jonojen ohi hoitoon jos tarvitsee, juuri tämän vuoksi, että suvusta löytyy tällainen tapahtuma.
Myös meillä töissä näkyy nuorten huono olo ja se, että hoitoon on kauheat jonot, mutta tilanne on parantunut siitä huolimatta vaikka tehtävää on vielä paljon.
Totta kirjoitat! Juttelin esikoisemme kanssa taannoin some-todellisuudesta ja oikeasta elämästä. Hän (23v) totesi, että nuoret voisivat voida paremmin, jos somea ei olisi: vertailu muihin ja muiden elämään on arkipäivää, oma elämä alkaa tuntua tylsältä, harmaalta jne., kun somessa tykitetään siistejä, kauniita, filtteröityjä neliöitä. Ulkonäköä saa muutettua, taustaa saa muutettua, kaikkea saa muutettua…
Filtteröinti on uudentyyppisiä ongelmia jota vasten ei ole nuorisolla vielä vastustuskykyä. Uskon, että se kehittyy vielä, mutta aika paljon tuhoa se pandemia saa aikaiseksi ennen sitä.
Kaikenlainen huonovointisuus on lisääntynyt. Se olen huomannut ihan oman työni kautta. Välillä kyllä käy mielessä, että mikä kaikki tässä ajassa on sitä joka nostaa mielenterveyden koetukselle.
Moni asia ei ole kohdalla tällä hetkellä, mutta mielestäni suurin ongelma on se, ettei meillä ole aikaa toisillemme. Sen takia monien pahoinvointi jää huomiotta.
Suomessa taitaa olla aika pitkiä jonoja mielenterveyden palveluihin. Se jos mikä taitaa olla asia, joka huonontaa monen tilannetta. Ja sitten ovat he, jotka peittelevät taitavasti masentuneisuutensa ja muut huomaavat tämän liian myöhään. Kamala, vaikea aihe. Toivoisi, että oikeat keinot löytyisivät ja se, että läheiset huomaisivat ja osaisivat kenties auttaa ajoissa.
Suomessa nyt joutuu jonottamaan mihin vaan lääkäriin, jos ei ole varaa yksityiseen. Erityisesti ihmiset, jotka odottavat pääsyä leikkauksiin tai fysioterapiaan kivuissa, on tosi rankkaa katsottavaa. Eikä monien mielenterveysongelmia edes oteta vakavasti. Se kaikki lisää pahoinvointisyyttä entisestä.
Ehkä pitäisi vain vieläkin useammin kysellä läheisiltä kuinka he voivat ja miten menee, vaikka merkkejä siitä ei olisikaan, että toinen ei ole ihan kunnossa. Niin usein kun kerta tuntuu olevan sitä, että henkilöstä ei ole oikeastaan näkynyt päälle päin, kuinka huonosti hän voi.
Ehkä ei voi koskaan kysyä liian monta kertaa, miten läheinen voi 💞