Sukupuolittuneisuus kasvatuksessa

Olen äskettäin lukenut paljon poikien kasvatuksesta sekä kasvatustieteen ammattilaisten kirjoituksia että äitien tilityksiä poikien kasvattamisen haasteista. Onko se oikeasti niin, että tyttöjen kasvattaminen on helpompaa äidille? Onko tyttöjen kasvattaminen ylipäänsä helpompaa? Tai niin, että tytöille ensin iskostetaan kiltteys päähän ja vasta sen jälkeen aletaan kasvattaa. Koska olet tyttö.

Minua häiritsee ajatus, että ihmisten kasvatusmetodit riippuvat kasvatettavan sukupuolesta. Tämän ajatuksen mukaan tytöistä pitäisi kasvattaa vain reproduktiiviseen funktioon suuntautuneita kodinhoitokoneita ja pojista saaliista tappelivia petoja. Näin kärjistetysti.

Minulle on vaikeaa kuvitella, miten tyttöjä on helpompaa kasvattaa. Pahoin pelkään, että tämä ajatus pohjautuu siihen että tytöistä ylipäänsä kasvatetaan kilttejä ja sopeutuvaisia. Pojista kuuluu kasvattaa tehokkaita ja saavuttavia. Jos sanoma tytön kiltteydestä juurtuu lapsen päähän äidinmaidon kanssa, niin se varmasti pysyy siellä loppuikänsä.

Kaverini Jenna kirjoitti, että voitti kerran pojan kädenväännössä. Surullinen tarina pojan puolesta. Tälle on varmaan jäänyt traumoja. Miksi ihmeessä meissä vieläkin elää se toivo, että mies on vahvempi kuin nainen. Petymme pahoin, jos se ei toteudu. Pettymys on usein molemminpuolinen.

Lapsuuteni aikana olin sen verran rautaisessa kunnossa, että harva poika olisi pärjännyt minulle kädenväännössä. Fyysinen ero alkoi näkymään vasta 13-14 vuotiaana, kun jotkut urheilijapojat alkoivat olla treenatumpia kuin minä.

Itsekin naisena aina alitajuisesti etsin kumppaniksi miehen, joka on minua vahvempi. Tiedostan hyvin, että tätä samaa perinteistä mallia annan perinnöksi pojalleni, koska hänellä ei yksinkertaisesti ole muita malleja.

Tässä kohdassa törmään dilemmaan 1

Kuinka paljon saan painostaa poikaani tekemään töitä fyysisen kehityksensä eteen? Missä minun kuuluu vetää raja omien toiveiden ja hänen tahtonsa suhteen? Terveelliset elämäntavat ja liikunnallisuus ei tartu kuin omalla esimerkillä ja kovalla työllä. Eettinen kysymys tulee vastaan silloin kun en tiedä, pakotanko lasta harrastamaan kunhan jotakin liikuntaa, vai juuri sitä, mitä hän haluaa, mutta ei juuri tällä hetkellä ole tarjolla?

Tätä seuraa dilemma 2

Olen itsekin yksilö, enkä ole nyt innostunut ihan kaikista samoista asioista, mitä poikani. Silloin, kun hän oli pienempi, ero ei ollut niin suuri. Tykkään autoista, lentokoneista, opin tykkäämään dinosauruksista. Se oli helppoa. Robloxin kohdalla stoppasi. En saa itseäni innostumaan tietokonepeleistä. Tarkemmin sanottuna Roblox ei varsinaisesti ole tietokonepeli, vaan virtuaalitodellisuus, jossa eletään pitkälti samoilla säännöillä kuin reality-elämässä. Sitä rakennetaan ja muokataan omien kykyjen mukaan. En silti ymmärrä mitään koodauksesta enkä muista matematiikasta kuin muutaman termin. Ei auta muuta kuin delegoida ne asiat, vaikka se kirpaiseekin. En ole pojalle enää se kaiken tietävä äiti. Olen omissa kyvyissäni rajallinen ihminen.

Dilemma 3. Sukupuolittuneisuus

Sain selville äskettäin, että vastoin kasvatustieteellistä väittämää, ihmisillä on varsin pinttynyt käsitys siitä, miten tyttöjä ja poikia kasvatetaan. Oma ongelmani on siinä, etten tiedä miten nämä kaksi erottuvat toisistaan. Minulla ei ole mitään roolimalleja. En tiedä miten tyttöjä kasvatetaan. En tiedä miten poikia kasvatetaan. En erota niitä toisistaan.

Miksi minua sitten pelottaa, että pojastani tulisi homo tai jokumuuentiedämiksisanoisi. Ei suinkaan sen takia, että olisin rakastanut häntä vähemmän, mutta pelkään sitä ulkopuolista hylkäämistä, joka voi asiaa seurata. En ole lainkaan vapaa omissa ajatuksissani. Kannan päässäni kaikkien menneiden sukupolvien stigmaa. Nykyhetkellä poikatyttö on kohteliaisuus. Tyttömäinen poika on edelleen lähinnä kirosana.

Itseäni kukaan ei kasvattanut tytöksi eikä pojaksi. Otin vaikutteita sieltä sun täältä mistä katsoin parhaaksi paikaksi ottaa mallia. Totta puhuen muotteihin prässääminen onnistuu edelleen mallikkaasti. Minulle ei tulisi mieleenkään tarjota pojalleni hametta puettavaksi, koska tiedän ihan hyvin, millaisen reaktion se aiheuttaisi ympäristöltä.

Sellaisia pikkuseikkoja on paljon. Värimaailma, jota ylläpidetään sekä kuluttajien että sisäänostajien voimin. Pojille ei ole tarjolla värikkäitä vaatteita suunnilleen 3 ikävuoden jälkeen. Sanottakoon, että inhoan vaaleanpunaista itsekin. Minun on pakko ostaa lapselleni mustia, harmaita ja sinisiä vaatteita koska muita ei ole olemassa. Eihän hän alastikaan voi mennä. Olisin ostanut myös vihreitä, keltaisia, oransseja, punaisia vaatteita, jos niitä olisi tarjolla. Sen sijaan ostan hänelle valkoisia vaatteita, koska en halua että hän olisi päästä varpaisiin synkkään harmahtavaan sonnustautunut. Valkoinen ei tosin ole kaikkein käytännöllisin väri 🥴.

Minulle ei tulisi mieleenkään valita leluja lapseni puolesta. Tosin nukkien tarpeellisuutta en koskaan pystynyt ymmärtämään, koska itse en ollut niistä kovin innostunut.

Se, mikä tuli minulle yllätyksenä yhdessä kirjoituksessa, että tänäkin päivänä lelut liitetään vahvasti lasten sukupuoleen. Olen kyllä huomannut, että on tyttöjen osastot ja poikien osastot, tyttöjen piirretyt ja leffat sekä poikien piirretyt ja leffat. Joskus raahasin pojan johonkin tyttöjen leffaan puoliväkisin, ja sitten kävikin ilmi, ettei leffa ollut mikään vaaleanpunainen höttö, vaan varsin opettavainen tarina kaikenikäisille lapsille. Minulla ei ole tietoa, mainostetaanko sitä samaa leffaa joka maassa sukupuolitetusti vai oliko se maakohtainen seikka.

Olemme ostaneet pojalle sekä työkalupöydän että keittiön leikittäväksi. Aika nopeasti hänen kiinnostuksensa lopahti molemmissa tapauksessa. Pehmoleluista hän tosin tykkää edelleen, ehkä ei tietenkään niin paljon kuin Robloxista.

Et kai häviä tytölle? – I don´t speak Polish

Jonna Leipivaara – Sukupuolittuneisuus peruskoulun arjessa

Jos sinulla on poika, sinulla on aarre ja haaste