Lapseni on rikki!

Lapseni on rikki - Poikien kasvatus Markus
Legot…

Lapseni on rikki! – Poikien kasvatus

Silloin kun lapsemme syntyi, tai jo ennen hänen syntymää, olen aloittanut kouluttautumaan vanhemmaksi. Ongelmani oli siinä, että olen aika tavalla irrallaan edelliseltä sukupolvelta iän puolesta. Oma äitini on minua liki 40 vuotta vanhempi plus omat 34 vuotta. Kun minulle ei kelvannut hänen kasvatusmetodinsa 50-70 luvulta, lähdin etsimään tietoa muualta. Neuvolan tätikin oli mukava, mutta iän puolesta lähellä äitiäni. Halusin tietää, mitä niistä ajoista on tapahtunut kasvatustieteen rintamalla, kun itse olin lapsi. 

Luin paljon sekä asiantuntijoiden kirjoituksia että toisten kokemuksia blogeissa ja keskustelupalstoilla. Kävi ilmi, että omassa tapauksessani kaikki info oli väärin.

1.

Taisteltuamme ensimmäiset 3 kk läpi pääsimme siihen pisteeseen, että lapseni on, noh, varsin erikoinen tapaus. Aikamoinen persoona, sanoisin, vaikka kuinka yrittäisi tavallisuutta venyttää suuntaan jos toiseen. 

Ensinnäkin hän ilmaisi omaa tahtoaan niin tarmokkaasti, ettei meillä vanhemmilla ollut mitään jakoa siihen. Hän ei halunnut nukkua omassa sängyssä ja piste. Tunnin huudon jälkeen joku muu pari kuukautta vanha vauva olisi antanut periksi. Mutta ei Markus. Ottaen huomioon sen seikan, että jompikumpi vanhemmista oli koko ajan vieressä ja yritti lohduttaa. Turhaan. Siihen loppui unikoulu.

Pullomaito ei maistunut, mutta peruna-maissi puree kyllä, näin 3 kk ikäisenä. Myös tietokone. Markus sai ensimmäisen oman läppärinsä 3 kk ikäisenä. Läppäri on edelleen elossa vaikka puuron roiskeita on saanut sekä uitettu maidossa useaan otteeseen. Nevermind.

Läppäri oli niitä harvoja leluja, jotka pojalle kelpasivat. Hän valitsi lelunsa tietyllä perusteella. Autot, Briot, Legot, lentokoneet ja helikopterit, dinosaurukset. Muuta hän ei tunnistanut tarpeelliseksi.

Myöhemmin harrastuksista menetteli robotiikka, animaatioiden teko ja tennis. Loput hän jätti kesken.

2.

Taaperon ikään tulleelta lapselta odotetaan tietynlaista käytöstä. Olimme varautuneet siihen. Ostimme stopparit keittiön laatikoihin, tumput pistorasioihin, kulmasuojat pöytiin… Ne kaikki on jätetty eteenpäin avaamattomissa paketeissa muutaman vuoden päästä. Poika ei tehnyt elettäkään siihen, että hän olisi aikeissa tyhjentää laatikoiden sisältöä lattialle. Kävi kyllä täydellistä järjestystä tarkistamassa vähän väliä.

Olen toki lukenut uhmaiästä paljon. Kuulemma se on äidille henkisesti yhtä vaikeaa kun vauvavuosi pahimmillaan. En tähän mennessä tiedä, mikä se kuuluisa uhmaikä on. Markus ei suostunut sitä minulle opettamaan.

Omaa rautaista tahtoaan poika pääsi näyttämään seuraavan kerran 2.5 vuotiaana, kun hänellä meni sukset ristiin lastenhoitajansa kanssa. Hoitaja halusi hänen nukkuvan päiväunia, Markus ei. Hoitaja oli kouluja käynyt lastenhoitaja ja siellä oli opetettu, että lapset nukkuvat päiväunia. Poika kieltäytyi menemästä potalle ja vaati vaippaa joka kerta kun hänellä oli hätä. Tilanne eskaloitui siihen, että hän lupasi tehdä pissat ja kakat pottaan, jos hoitaja lähtee. Ei ollut muuta ulospääsyä kuin pistää lastenhoitaja vaihtoon. Poika piti sanansa ja käytti pottaa siitä päivästä lähtien. Olen laittanut hänelle yövaippaa  yli puoli vuotta sen jälkeen. Se oli aina kuiva. Jos hänellä oli pissahätä vaikka keskellä yötä, hän heräsi, kävi potalla ja tuli takaisin nukkumaan.

Omassa sängyssään hän suostui nukahtamaan vasta silloin kun pinnasängyn etuosa oli otettu pois, eli hän pääsi sieltä pois silloin kuin häntä huvitti. 

3.

Ok, uhmaikää ei tullut. Mitä seuraavaksi? Poika ei piirtänyt sohviin eikä seiniin. Ei hajottanut yhtään lelua. Ei rikkonut mitään kotona (toisin kuin äiti). Ei laittanut sormiaan pistorasiaan. Ei suostunut laittamaan suuhunsa mitään syömäkelvotonta tutti mukaan lukien. 

Kaikkiin ongelmiin päiväkodissa ja koulussa löytyi aina järkevä ratkaisu, joka on toiminut kuin Sveitsin kello.

Poika meni kouluun. Keräsi joka vuosi kaikki superlatiivit, mitä opettajilta irtosi. Harrasti tennistä, ohjelmointia ja pelasi Robloxia kavereidensa kanssa.

Täytti 10. Odotin peloissani esiteinille ominaisia ongelmia. Koska kaikki netissä löytyvät kirjoitukset (esi)teinistä paneutuvat tässä iässä ilmentyviin ongelmiin. Tähän mennessä ongelmalistan yhteen kohtaan voi laittaa ruksin. Poika ei koskaan laita takkiaan naulakkoon. Meillä ei satu olemaan naulakkoa. 

Hän edelleen opiskelee ahkerasti. Kerää kehuja opettajilta. Tekee kiltisti mitä käsketään ja muistaa pestä hampaansa oma-aloitteisesti aamuin illoin. 

Mitä vikaa lapsessani on?

4.

Jos nyt ollaan vakavissaan, mistä voin tietää, miten minun kuuluu reagoida tai olla reagoimatta. Nettiä tutkiessa tulee sellainen olo, että kaikilla (esi)teinillä pitää ilmetä jotain ongelmia ja oireita. Se voi olla myös harhaa, koska ongelmia ja niiden ratkaisuja puidaan netissä paljon, mutta kuka jaksaisi kirjoittaa oireettomista lapsista? Minä itse asiassa silti olisin sellaista tietoa kaivanut. 

Minulle jäi täysin epäselväksi, mistä voin saada mitään lisätietoa. Harvassa koulussa on tätä nykyään oma koulupsykologi. Tai sitten se on sellainen kuin Tallinnan Eurooppa-koulussa aikoinaan. Tässä on esimerkki neuvoista mitä me saimme häneltä: 

  • Oma tyttärenikään ei nukkunut päiväunia. Minä olen ratkaissut sen asian niin, että olen irtisanoutunut töistäni ja aloin hakea tyttäreni tarhasta ennen päiväunia.
  • Jotkut lapset vaan reagoivat näin oman ikäistensä seuraan, se on normaalia (Remark: ekaluokkalainen tulee koulusta kotiin, kaatuu lattialle ja alkaa itkemään hysteerisesti; lohduttamiseen menee kahdella-kolmella aikuisella puolisen tuntia, jonka jälkeen lapsi pikkuhiljaa alkaa palautumaan).
  • Oletteko te harkinneet omalle lapselle psykologista apua, että hän pystyisi suhtautumaan koulukiusaajaan myönteisesti? Ehkä hän sitten ei tuntisi itseään kiusatuksi (Remark: koulussa ilmeni paha kiusaamisongelma, väkivalta oli jo fyysistä eikä se kohdistunut pelkästään meidän omaan poikaan).

Silloin en tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Onneksi tällaisia psykologi-ilmestyksiä ei ole tullut vastaan kovin usein. Olimme hankkineet lapselle apua, mutta myös vaihdoimme koulua, koska tuntui tyhmältä kiduttaa häntä sillä tavalla ja vielä maksaa psykologille. Varsinkin kun koulun johtaja oli yhtä pihalla kuin psykologi. Minä olen edelleen sitä mieltä, ettei lasta kuulu opettaa sietämään kiusaamista, oli se sitten mitä tahansa ja kohdistuisi kehen tahansa. Tuskin tästä tarvitsee edes esittää vaihtoehtoja.

Lapseni on rikki - Poikien kasvatus Markus
Kiina 2016. Kuva on lavastettu.

5.

Olen selannut monia blogeja, mutta tavalliset teinit yleensä sivuutetaan niissä. Hyvin paljon on vauva-arkea, erityisarkea, mutta monilapsisissa perheissä teinit häviävät blogeista jättäen satunnaisen jalan tai käden pikkuveljeä esittävän kuvaan. Vanhemmatkin näyttävät keskittyvän perheen pienimpiin. Onko se oikeasti niin, että kasvavaan lapseen ei riitä aikaa eikä blogitilaa vai ovatko (esi)teinit itse sitä vastaan, että heistä kirjoitetaan?

Olen tähän mennessä löytänyt netistä blogiyhteisön Poikien Äidit, jossa on jonkin verran osviittaa monesta asiasta. Toisaalta, kun minulla ei ole kuin yksi biologinen lapsi, en tiedä mitä eroa on kasvattaa tyttöä tai poikaa (vai onko eroa?), miltä tuntuu olla suurperheen äiti ja edes olisiko minusta siihen. Oman kokemukseni mukaan meteliä on tasavertaisesti jokaisessa isossa perheessä, riippumatta siitä mitä sukupuolta lapset ovat.

Lapseni on rikki! – Poikien kasvatus

Lapsiperheen arki Archives

Lapseni on rikki! – Poikien kasvatus

Henna Helne kirjoitti tietokirjan pojista ja järkyttyi: “Muotti, mihin pienet pojat kasvavat, on yllättävän kapea”

Lapseni on rikki! – Poikien kasvatus

Kuva-arkisto: © 2021 VIA PER ASPERA AD ASTRA

Yksi vastaus artikkeliiin “Lapseni on rikki!

Vastaa