Meitä on maailmassa 7 miljardia. Meidän ympärillämme on valtavasti ihmisiä koko ajan. Miksi me tunnemme itsemme yksinäisiksi? Miksi vuosi vuodelta yksinäisyys vain lisääntyy?
Yksinäisyyden syitä voi olla monia. Toiset ihmiset ovat enemmän ja toiset vähemmän sosiaalisia. Mutta kaikki ei johdu silti yksilöstä.
Yhteiskunnan rakenne pakottaa meitä vaalimaan ja valitsemaan yksinäisyyden. Yksilöllisyyden ja yksilön palvonta on yksi syy siihen. Siinä, missä vielä pari sukupolvea takaperin oli ME (suomalaiset, maailman kansalaiset, ihmiset, ihmiskunta), nyt on MINÄ (MINÄ, MINÄ, MINÄ!). Yhden ainoan yksilön hiominen timantiksi ei ole helppoa, eikä kaikista tule jalokiviä. Osa jauhautuu pölyksi. Kaikissa ei ole, eikä tarvitse olla, sitä timantinkovaa ydintä. Timantti on kova, kaunis ja kallis – ja yksinäinen, – omalla turvasysteemillä varustetussa näyteikkunassa.
Meitä moititaan siitä, että eristäydymme kodeissamme, mutta teknologian kehitys tarjoaa entistä enemmän keinoja erakoitumiseen.
Meillä teoriassa pitäisi olla enemmän aikaa harrastuksille, ulkoilulle ja toisillemme, mitä ikinä ihmisten historiassa. Fyysisesti raskaat, ylipitkät työvuorot jäivät taakse, työpäivä on lyhyt, lakisääteiset lomat ovat voimassa (Suomessa vuodessa 2020 on peräti 228 työ- ja 138 vapaata päivää). Eli meillä on vuodessa 4.5 kk aikaa, jonka aikana emme nuku eikä olla töissä. Mihin ihmeeseen aika hukkuu? Miksemme löydä aikaa lähteä kaverin kanssa kahville?
Kyllä ymmärrän, että välillä haluaa olla yksin. Itsekin olen todistetusti introvertti, joka väsyy muiden ihmisten seurassa aika ajoin. Eihän se tarkoita sitä, etten ikinä halua olla missään tekemisissä kenenkään kanssa. Ja se tietty riippuu ihmisistä, kenen seurassa olen. Voin hyvin viettää muutama päivän hyvän kirjan seurassa tai kirjoittelen, mutta sen jälkeen olen valmis uusiin ihmisiin.
Ihminen on laumaeläin, jonka yksilöt ovat tarkoitettuja tukemaan ja täydentämään toisiaan. Yksin olemisesta ihminen menee helposti rikki. Yksinäisyyteen voi kuolla.
Sosiaalisten taitojen kehittämisen eteen joutuu tekemään töitä. Yksin olemisella niitä ei taatusti pysty kehittämään. Siirrämme tämän taidon kehittymättömyyden myös omille lapsillemme. Siksi ei kannata pahoittaa mieltään, että lapsi eristäytyy muusta perheestä tietokonepeleihin.
Yksinäisyyden syitä voi olla monia. Toiset ihmiset ovat enemmän ja toiset vähemmän sosiaalisia. Mutta kaikki ei johdu silti yksilöstä. Yhteiskunnan rakenne pakottaa meitä vaalimaan ja valitsemaan yksinäisyyden. Yksilöllisyyden ja yksilön palvonta on yksi syy siihen. Siinä, missä vielä pari sukupolvea takaperin oli ME (suomalaiset, maailman kansalaiset, ihmiset, ihmiskunta), nyt on MINÄ (MINÄ, MINÄ, MINÄ!).
Tosin vanhemmiten huomasin, että ystävyyteen pätevät samat säännöt, kuin muukin elämän osiin: laatu ratkaise. On harhaa luulla, että ystävien määrä on se ratkaiseva tekijä.
Toisaalta olisin halunnut, että poikamme saisi lisää kontakteja muihin lapsiin livenä, ja toisaalta, miten pääsen opettamaan hänelle ystävyyden jalon taidon, jos muita lapsia ei ole lähelläkään. Eli kavereita ei ole tarjolla kovin paljoa livenä, sen takia lapset yrittävätkin kerätä niitä netissä. Se on surullista (ja vaarallistakin välillä).
Yhteiskuntaa ei voi syytä tässä ihan kaikesta: esimerkiksi Paimiossa oli järjestetty ensisynnyttäjien ryhmä, jossa pääsi tutustumaan muihin naisiin ja lapsiin (erittäin tärkeää, kun vanhemmuuden kokemusta ei vielä ole eikä vauvalla ole sisaruksia), muuten kontaktit muihin lapsiperheisiin olisi jäänyt vähiin. Tallinnassa meillä oli oma Suomettarien lapsiperheryhmä, joka järjesti omaa toimintaa. Nyt joku keksi hyvän idean osa-aikaisesti työskenteleville vanhemmille: Parents Co-Working. Toivottavasti Suomessa joku ryhtyisi samaan.
Leluteollisuus tarjoa edelleen uusia tapoja olla yhdessä, vaikka emme kovin paljon niitä huomaa. On olemassa lautapelit, uudetkin lautapelit, ei pelkkä Monopoli ja Afrikan tähti.
Muut postaukset tässä sarjassa:
Subscribe to our newsletter!
Yksinäisyys: ihmiskunta.
8 vastausta artikkeliin “Yksinäisyys: Ihmiskunta”