Viikko 7 – 2024 – Voiton puolella. Kuvituskuva. 16.2 aurinko ei paistanut Kaunasissa.
Tällä viikolla Liettua juhli uudelleenitsenäistymisen päivää, eli se toinen niistä itsenäisyyspäivistä. Juhlamenot olivat suurempia, mitä olen Virossa todistanut samanlaisen juhlapäivän kunniaksi.
Pari museota pitivät avoimien ovien päivää. Sotamuseo, joka sijaitsee keskustassa, sai osakseen oikean kansainvaelluksen. Tuhannet ihmiset ryntäsivät katsomaan ilmaista näyttelyä, joka ei ole kiinnostanut ketään kympin edestä. Joko liettualaiset ovat niin pihejä tai sitten jokainen halusi tulla kunnioittamaan maansa historiaa juuri sinä päivänä.
Lapsiperheitä oli paljon. Liettuassa näyttää olevan paljon lapsia ylipäänsä. Kouluja on tosi paljon jopa keskustassa ja ne ovat yleensä aika isoja kooltaan.
Mekin käytiin katsastamassa kyseistä museota. Sotamuseo on oikeasti laji, joka kiinnostaa minua vain ilmaiseksi. Ei tämä mikään Fort St. Elmo ole, mutta omalla tavallaan mielenkiintoista nähtävää. Museo oli toki suurimmalta osalta Liettuan sotilaallisen historian näyttely.
Se, mikä sai minut pois tolaltani, ei ollut historian hämäriltä ajoilta peräisin olevat arbaletit ja kiväärit, vaan Sodan anatomia -näyttely, joka esitti sotaa Ukrainassa.
On ihan eri asia katsoa satoja vuosia vanhoja aseita ja taistelun kuvia kuin paria vuotta vanhoja varusteita käynnissä olevista taisteluista. Luodinreikiä täynnä olevat liikennemerkit tai kuolleen venäläisen sotilaan passi – näissä esineissä sota konkretisoituu ja tulee niin lähelle, että nousee pala kurkkuun tälläkin hetkellä. Ei se kerta kaikkiaan ole oikein, että edelleen jonkin hyökkäävän maan diktaattorin itsekkäistä vaatimuksista syntynyttä poliittista konfliktia ratkaistaan tappamalla viattomia ihmisiä. Niin omia kuin naapurimaan asukkaita. Sairasta.
Suomesta puheen ollen
Viikko oli Suomen uutisointia lukiessani yksi pahimmista vuosiin. Tarkoitan tätä uutista, joka tuskin on jäänyt keneltäkään kuulematta.
Minulle jäi tästä ajatus, että onko yhteiskunnallisesti ajatellen eristäytyminen, vieroittuminen toisten asioista ja naapuripelko ihan oikea tapa elää? Voiko olla niin, että sellaisissa yhteiskunnissa, joissa vuorovaikutus on tiiviimpää ja ehkä vähän päällekäyvää meidän mielestä, olisi turvallisempi elää. Ajattelen niitä lapsia, jotka kuolevat vanhempien käden kautta. Meillä on niin vähän lapsia muutenkin, että olisiko tehtävä jotain radikaalimpaa henkien säästämiseksi. Viranomaisten väliintulo voisi olla aggressiivisempaa.
Meiltäkin vaadittiin Maltalle todistusta siitä, että olemme lähteneet maasta ja poikamme on todellakin käymässä koulua eri valtiossa, vaikka meillä ei ole Maltalle mitään siteitä. Se kuulosti meille suomalaisille ihan karsealta yksityisyyden rikkomiselta, mutta toisaalta on ihan hyvä, että koulun on valvottava lasten hyvinvointia. Tuon Suomen uutisen jälkeen voisi spekuloida, että olisimme voineet heittää lapsen Maltalla mereen ja jatkaa elämäämme muina miehinä; kukaan ei saisi tietää asiasta vuosiin. Kammottava ajatus, mutta täysin mahdollinen tapahtumakulku.
Olipa viikkokirjoitus tällä kerralla. Iloisempaa lukukokemusta saa käydä hakemassa täältä: 10 iloa tuovaa asiaa juuri nyt – In Via – Arki ja Ajatuksia. Onneksi Minna oli oikeassa, iloisista asioista kirjoittaminen tekee iloisemmaksi. Siitä huomaa, ettei elämä ole pelkkää synkkyyttä ja harmautta.
Viikko 7 – 2024 – Voiton puolella.
Maailmassa on paljon pahaa. Esiin nousevat uutisoinnit, varsinkin lasten kohdalla, tuovat tullessaan ahdistusta. On asioita joita ei voi ymmärtää, eikä niihin voi vaikuttaa. Meillä on hyvä yhteiskunnallinen suojelu ja huolenpito, mutta se ei ole mitenkään aukoton. Ja juuri nämä raaimmat kohtalot tuntuvat sen läpäisevän kerta toisensa jälkeen. Vihaksi välillä pistää.
Kieltämättä on systeemeissä edelleen kehittämisen varaa, jos tällaiset asiat tapahtuvat meidän yhteiskunnassa.
Ai kauhistus! olen onnistunut välttämään tuon uutisen! Mutta satunnaisia viihdeuutisia lukuunottamatta olenkin jo neljä vuotta vältellyt kaikkia oikeita uutisia. Pakko suojella omaa mieltä.
Viimeaikaisia uutisia kun lukee, niin se oli varsin viisas päätös.
Sotamuseot voivat olla mielenkiintoisia paikkoja, vaikka ei mullekaan mikään ihan ykköskohde. Varsinkaan just nyt, kun sodasta on joka puolella puhetta. Olen ihan samaa mieltä sun kanssa, sairasta on.
Olen ehkä nähnyt liikaa sotamuseoita 😁 Toisaalta olisi hyvä että sotia olis vain museoissa eikä oikeassa elämässä.
Myös täällä uutisointi on aiheuttanut ahdistusta ja järkytystä – miten tällaista edes voi tapahtua Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa? Kauanko voimme oikeasti puhua hyvinvointivaltiosta?
Hei ihanaa, että iloisten asioiden listaaminen teki iloiseksi – niin siinä tuppaa usein käymään! 🙂
Mullakin ovat jo heränneet epäilykset hyvinvointivaltion olemassaolosta. Taitaa olla se hetki, jolloin pitää katsoa peiliin ja tehdä asialle jotain.
Lueskelen melkein päivittäin iltapäivälehtien otsikot, mutta viime viikolla oksetti joka päivä tarkat kuvaukset mainitsemastasi tapauksesta niin, että jätin selaamatta. Kyllähän se jossain mättää, kun pikkulapset saavat elellä tuollaisten ihmisten kanssa.
Jospa lasten asiat paranisivat pikku hiljaa täällä päinkin.
Taitaa mättää ja aika pahasti. Oudointa on se näissä tapauksissa, että viranomaiset eivät tunnista avun tarvetta. Jokin todellakin puuttuu tästä shakkipelistä. Ja hintana on lasten henget.