Ukraina, 2003

Ukraina 2003.

Paahteinen auringonkukkapelto nousee pölyisen tien molemmin puolin. Suomalaisilla rekisteritunnuksilla varustettu Corolla hyppii tien montuilla ja jokainen elävä olento katsoo perään pitkään: ihmiset, koirat, hevoset, lehmät… Tällä kylätiellä harvoin koskaan kukaan on nähnyt autoa. Peräti ulkomaalaista autoa. Se tuntuu olevan haamu toisesta todellisuudesta.

Vuosi 2003 ja olemme ajamassa synnyinseuduille, Krimille, pitkin Ukrainan maaseutua. 

Ei se, etteikö normaaleja teitä olisi maassa olemassa. Ongelmana on miliisit, jotka seisovat tien varsilla liikennemerkkien sijaan. Ainoana tehtävänä heillä oli kerätä sakkoja ohikulkijoilta. Kuten mekin olimme. Mistä milloinkin sakotetaan, on jokaisen miliisin oma päätös.

Silloin 2000-luvun alussa rahastuskäytäntö oli vielä yleinen koko entisen Neuvostoliiton alueella. Pahimmillaan se ei kuitenkaan ollut Ukrainassa, vaan pätkällä Vaalimaa – Pietari, jossa autoa kannatti työntää, ettei sakkoja olisi tullut. Kenties silloinkin? Liian alhaisesta nopeudesta?

Matka Venäjän ja Ukrainan halki Krimille vuonna 2003 oli ikimuistoinen. Se oli tavallaan meidän ensimmäinen yhteinen road trip.

Siihen on mahtunut vaikka mitä…

Olipa kerran…

Aikoinaan eBk (eli ennen Bookingia) hotellin Venäjältä oli voinut varata vain faksilla. Siinä tapauksessa, että faksinumero olisi ollut tiedossa. Niin, ja hotellin olemassaolo olisi ollut tiedossa. Se ei ollut niin yksinkertaista. Mistä ihmeessä olisi voinut tietää, mikä hotelli on rakennettu jonnekin Venäjän kaupunkiin? Tai on jäänyt rakentamatta. 

Silloin, kun lähdimme ajamaan Turusta kohti Suomen rajaa, meillä oli tarkoitus jäädä yöksi jonnekin Pietarin alapuolelle. Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi valitsimme kaupungin nimeltä Veliky Novgorod. Se oli virhe. Kaupunki ei lainkaan ollut suuri, nimestään huolimatta. Se ei myöskään ollut varustettu kovin monella hotellilla. Missään ei ollut ensimmäistäkään paikkaa, koska juuri silloin kaupungissa oli meneillään jotain juniorien kisoja. 

Ilta oli vielä nuori, Juhannuksen aikoina sielläkin aurinko laskee hyvin myöhään. Päätimme jatkaa matkaa seuravaan kaupunkiin.

Ei Google Mapsia silloin ollut vielä olemassa. Eikä GPS naveja. Eikä kaiken kattavaa nettiä. Meillä oli paksu tiekartasto, jonka ostimme matkan varrella Pietarin suurimmasta kirjakaupasta. Muistakaa hyvät ihmiset vielä sekin asia, että silloin suurin osa teistä, mistä nyt googlamalla pääsee, ei ollut välttämättä edes olemassa. Yksi kaista kumpaakin suuntaan ja se oli siinä.

Ai niin, seuraavaan kaupunkiin, Tveriin, oli 400 km matkaa. Loputon tie vieri peltojen halki. Harvakseltaan jokunen kylä vilahti ohitsemme. Miliisitkin loppuivat tien varrelta, koska kukaan ei uskonut, että hullu suomalainen pariskunta ajelee keskellä yötä pitkin tyhjää venäläistä maantietä. 

Liikenne hiljeni yön laskiessa maille ja soille. Kun ajoimme pimeitä Tverin katuja, missään ei ollut merkkiäkään hotellista. Pysähdyimme hetkeksi kuuntelemaan koirien ulvontaa, ja jatkoimme matkaa. Ehkä seuraavassa kaupungissa meillä olisi ollut parempi tuuri.

Päätimme ohittaa Moskovan länsipuolelta, jo ennen Zelenogradia. Katsoimme horisontissa sarastavia suurkaupungin valoja. Vai oliko se jo nouseva aurinko?

Tula ja Tolstoi

Aamuneljältä, 1600 km päässä Turusta, vähän ennen Tulaa päätimme luovuttaa ja ottaa pikanokoset. Tula on muuten kaupunki, jonka Jasnaja Poljana -kylässä on syntynyt Leo Tolstoi. Kreivi Tolstoi oli toki orjuutta vastaan (näin historia väittää), mutta hänellä itsellään oli satoja orjia, aina orjuuden lain kumoamisen asti vuonna 1861. Yksi Tostoin orjista oli pappani isoisä. 

Pappani oli syntynyt vuonna 1918 samassa Jasnaja Poljanassa, koska orjuuden loputtua mikään ei juuri muuttunut, ainakaan siinä kylässä. Historia ei kerro, saivatko Tolstoin orjat rahallista korvausta omasta työstään, mutta oman talonsa ja siihen kuuluvan pienen maaläntin he saivat omistaa ja pitää sen sadot itsellään. Heillä oli myös lehmiä ja muita kotieläimiä. Vessat olivat ladon takana ja talvella siellä oli -20C pakkasta. Talveksi kotieläimiä otettiin sisälle taloon. 

Tietysti oman puutarhan lisäksi piti hoitaa kreivien maat. Siihen upposi suurin osa tavallisten ihmisten arkea. 

Hyvää kylässä oli kuitenkin se, että käytössä oli pakolliset 3 luokkaa koulua, jossa lapsia opetettiin lukemaan ja laskemaan. Tolstoi itse oli kirjoittanut monia lastenkirjoja opetusta varten, muun muassa ensimmäisen Aapisen. Ne olivat niin suosittuja, että mekin opiskeltiin lukemaan näillä teoksilla. Näin liki 100 vuotta jälkeenpäin. Oli meillä tietty uudenlaiset värilliset Aapisetkin.

Vaikka pappani oli 10-vuotiaasta asti kylän paimenena eli vei lehmiä laitumelle aamuisin ja toi takaisin iltaisin, niin ilmeisesti perhe tienasi varsin hyvin, koska kaikki perheen 9 eloon jäänyttä lasta eli päälle 80-kymppiseksi ja oli siunattu hyvällä terveydellä. Itse pappamme eli lähes 88 vuotiaaksi, selviytyi 4 haavoittumisesta sodan aikana, 7 leikkauksesta, joista kaksi yli 70-kymppisenä. Hänellä oli myös 1.5 keuhkoa ja pitkä ura merimiehenä ja sairaanhoitajana takanaan.  

Olisi ollut kivaa saada sellainen perimä itselleen, mutta ikävä kyllä emme olleet verisukulaisia. Hän oli kasvatti-pappani ja isotätini mies. Omia isovanhempiani en kerennyt näkemään elossa. 

Mutta takaisin siihen hetkeen vuonna 2003, jolloin aurinko kultasi pelloilla leijuvaa utua. Matka sai jatkua kohti Ukrainan rajaa ja Harkovaa.

Harkova

Harkovaan meillä oli määrä saapua hyvissä ajoin, keskellä kirkasta päivää, että jäisi aikaa hotellin etsimiseen ja lepoon.

Matkalla odotti kuitenkin muutama mutka. Olimme nimittäin liikkeellä minun nimelleni rekisteröidyllä autolla ja olin edelleen kirjoilla myös Ukrainassa, koska en ikinä onnistunut saamaan virallisia papereita maasta ulos kirjautumiseen: niistä pyydettiin 5000 dollaria lahjuksia. Summa oli silloin niin pöyristyttävä, ettei meillä ollut aikomustakaan sitä maksaa. Suomen puolella paperi ei näköjään ollutkaan niin tärkeä, koska sain oleskeluluvan ilmankin sitä. 

Nyt olin kuitenkin ylittämässä rajaa tullaamattomalla autolla. Periaatteessa minun olisi pitänyt maksaa siellä samalla tullit ja autoverot heti rajalla, mutta onneksi meillä oli jäänyt autoon pari markkaa. Siis, ihan oikeaa vanhaa suomalaista markan kolikkoa. Tullivirkailija oli näet numismatiikan harrastaja. Hänellä oli ties kuinka monien maiden kolikot, mutta juuri SE yksilö puuttui. 

Näin auton transiittipaperit Ukrainaan maksoi meille 2 markkaa. 

Meitä oli opastettu, miten pitää käyttäytyä paikan päällä, milloin tulla takaisin ja kenen kanssa pitää olla yhteydessä paluumatkalla.    

Siirtyessämme Ukrainan puolelle päätimme ottaa käyttöön pikkutietaktiikan. Tiesimme hyvin, että valtateillä vaanii ahneita miliisejä odottamassa tyhmiä ulkomaalaisia maksamaan heidän päiväpalkkansa. 

Ensimmäinen tienpätkä heti rajan jälkeen oli toki vaikein. Madeltiin niin kauan, että näkyi ensimmäinen risteys, josta pääsi pikkuteille. Risteyksessä seisoi miliisi. Se oli nuukahtaneen näköinen eikä heti reagoinut tulevaan autoon. Sen jälkeen oli jo myöhässä. Mies yritti juosta peräämme pampulla huitoen, mutta painoimme vaan kaasua, joten pölypilvi peitti perävalomme alleen.

Harkova oli jo silloin suurkaupunki, mutta hotellitarjonta oli siellä varsin suppea. Suuntasimme suoraan päärautatieasemalle siinä toivossa, että sen lähesyydessä olisi jokin majapaikka. 

Saapuvien junien laiturilla seisoi useita mummoja tarjoamassa kämppiä päivävuokralle. Ihme kyllä, majoitukset olivat hinnoissaan. Kaamean läävän olisimme saaneet 10-15 dollarilla per yö. Hyvä kämppä maksoi 50. Se oli olosuhteisiin nähden järkyttävän kallista. Silloin 50 dollaria oli jokseenkin opettajan kuukausipalkka Ukrainassa. Luovutimme ja lähdimme etsimään hotellia. Mummo huusi peräämme, ettei meitä päästetä hotelliin, koska emme varmaan olleet naimisissa.

Noh, hotellimummeli ei ollut lainkaan kiinnostunut meidän siviilisäädystä. Uskon, että hän olisi päästänyt sinne vaikka kokonaisen haaremin, jos sellainen olisi ollut tarjolla. En tiedä, oliko hotellissa ketään muuta asiakasta.  

Huoneessa oli aivan järkyttävän kylmä. Vedimme kaikki peitot päällemme, mutta silti tuntui siltä, että olisimme nukkuneet taivasalla. Oli se sentään sänky.

Auringonkukkien tie

Aamulla jätimme kaupungin taaksemme ja suuntasimme etelään.

Ajoimme peltojen välisillä teillä niin kauan kuin pääsimme. Välillä tie oli ihan kunnossa, välillä renkaiden alta nousi pölypilvi. 

Emme välttyneet rengasrikolta, mutta se tapahtui jo lähellä Zaporižžjaa. Itse emme olisi huomanneet vielä mitään, mutta toinen kuski viittoili hulluna katsomaan, että meidän autossamme on jotain vialla.

Saatuamme vararenkaan alle matka jatkui, jokseenkin hitaammin kuin ennen. 

Zaporižžja näytti suurelta kylältä siitä huolimatta, että se on yksi suurimpia kaupunkeja Ukrainassa ja suurin sähköntuotantokaupunki. 

Ohitimme kaupungin illemmalla. Vastaan tuli myös sellainen erikoisuus, nimittäin pätkä moitteettoman suoraa, huippukuntoista vihreää tietä, joka päättyi ei mihinkään. Se tuntui epätodelliselta. Onneksi tie lopussa yhdistyi toiseen, joka oli, noh, tavallinen, vilkkaasti liikennöity maantie. 

Tämä osa Ukrainaa on juuri se kuvissa esiintyvä peltomaisema, jota kaunistavat loputtomat auringonkukkapellot. Ukrainassa kasvatetaan myös paljon muuta: vehnää, ruista, sokerijuurikkaita ja paljon erilaisia hedelmiä, mutta totta se on, auringonkukkapelto hypnotisoi kauneudellaan. 

Harkovasta Sevastopoliin ei ole kuin vajaat 800 km, mutta matka kesti liki 16 tuntia. Olimme perillä Sevastopolissa keskiyöllä.

Näin vuonna 2003 oli saavutettu maailmanennätys: 3003 kilometriä pitkin Venäjää ja Ukrainaa ilman yhtään sakkoa. Ja vielä toiset takaisin.

Vihdoin perillä

Perillä meille oli järjestetty kämppä, joka maksoi silloin 8 dollaria yöstä ja oli kalliimmasta päästä sekä tosi lähellä kaupungin keskustaa. 

Pimeiden venäläisten käpykylien jälkeen pelkäsimme, ettemme löydä mitään syötävää keskellä yötä. Toisin kävi. Eteläinen kaupunki kupli elämää ympäri vuorokautta, kuten aina kesäisin. Kauppoja ja kahviloita oli auki pitkin katujen varsia, ihmiset kävivät ostamassa leipää ja pientä purtavaa, musiikki soi kuppiloissa.

Minulle kaupunki oli silti vieras. En muistanut vanhaa kotikaupunkiani etelän turistirysänä. Muutamassa vuodessa, mitä olin ollut poissa, tapahtui niin paljon muutosta, etten tunnistanut sitä. Kaikki oli toisin.

Se oli niin suuri pettymys, etten käynyt siellä sitten 2003 lähtien. Halusin säilyttää kotikaupunkini muistissani sellaisena, mitä se oli joskus, harmaassa menneisyydessä. Tiedän, että kaupungit ovat kuin ihmiset: ne kasvavat ja muuttuvat ajan kanssa. Se muutos ei kuitenkaan ollut mieleeni. 

Kaupunki ei ollut enää putipuhdas, rauhallinen eikä kaunis. Rumat, värinsä menettäneet kaljakioskit, roskaiset kadut, autojen sekamelska, pakokaasu, ärsyttävät katukaupustelijat. Päätin, etten koskaan palaa sinne. 

En tiedä, voi olla etten palaakaan. Aika näyttää.

Epilogi

Uskon, että Ukraina oli muuttunut niistä ajoista hyvin paljon. Niinkin paljon, että sitä tuskin pystyi tunnistamaan kertomuksestani. Ja se oli aikaa ennen sotaa. 

Vielä vähän aikaa takaperin minulla kävi ajatuksissani, että voisin käydä joskus uudestaan Ukrainassa, Krimilläkin, katsomassa, millaiseksi maa on muuttunut viime näkemästä. Nyt minua hirvittää pelkkä ajatuskin siitä. Silloin, kun lapsuudessani silittelin vuosikymmeniä vanhoja, ohjusten tekemiä aukkoja kouluni seinissä, en voinut kuvitellakaan, että historia saattaa toistua näinkin nopeasti. Sanoinkuvaamaton suru, raivokin, ovat tunteitani juuri nyt. Olen valmis hyväksymään minkä vaan muutoksen, mutta en sitä, että muistoni, historiani, juureni muuttuvat raunioiksi pommitusten alla. 

Ukraina 2003.

Referenssit:

• Kirja: Uusi aamu tuntematon
• Kirja: My War 
• Avainsana: Sota Ukrainassa