Extreme-diginomadin elämäntapa kokeilussa

Extreme-diginomadin elämäntapa kokeilussa

Jäätävänoloinen ja kirkas Tallinnan aamu tunkee sisälle raollaan olevasta ikkunasta. Kello lähentelee kahdeksaa ja mietin, että on pakko nousta viemään pyykit pesutupaan. Virossa suomalaisuudesta on hyötyäkin: täkäläiset eivät ole mitään aamuvirkkuja, joten aamusta pääsee hoitamaan omia asioita kaikessa rauhassa. Maltalla se temppu ei olisi onnistunut: aamukahdeksalta siellä päivä on jo täydessä vauhdissa.

Juoksen pesutupaan enne aamukahvia. Tässä pitää huomauttaa, että jäinen aamu on +14C, joka todellakin tuntuu jäiseltä kahden etelässä vietetyn vuoden jälkeen. Sielläpäin se on sydäntalven lämpötiloja. Äkkiä sitä tottuu…

Mietin itsekseni diginomadismi-käsitettä ladatessani pyykkiä koneeseen. Palmujen ja hiekkarantojen kuvia pursuavat diginomadi-blogit eivät yleensä käsittele asian nurjaa puolta. 

Nyt vasta ymmärrän, miksi moni diginomadi lopettaa oman diginonomadius-uransa lyhyeen ja vetäytyvät toipumaan omiin luukkuihinsa. Kyllä minä tiesin, että tällainen tappotahti on rankkaa, mutta se yllätti silti. Oli vaikea kuvitella, että se on skaalalla 1-10 kohdassa 11. Tällä tavalla saa poltettua itsensä piippuun muutamassa kuukaudessa. Eikä mikään uutuuden viehätys auta siihen, koska ympäri olevia asioita ei enää huomaa stressaantuneena.

Millaisesta extreme-diginomadius ilmiöstä on tässä kyse? Työtä ja hoidettavia asioita yllin kyllin, aikataulut – tiukkoja, uusia projekteja, vanhoja jämiä. Eikä seuraavasta yöpymispaikasta ole tietoa. 

Päädyimme tähän tilanteeseen puolivahingossa: Tallinnassa tai sen ympäristössä ei ollut sinä hetkenä yhtään järkevän hintaista viikko- tai kuukausivuokrakämppää, jonka lähimaastoon olisi saanut autonkin pysäköityä. Keskelle vanhaa kaupunkia se on itsemurha.. Toki meidän olisi pitänyt varautua tähän kuukausia etukäteen, mutta kun reissuunkin lähdettiin aivan ex-tempore, niin suunnitelmien teko vaikeutui entisestään.

Muutenkin majoitusten saatavuus oli erittäin heikko. Ilmeisesti kaikki virolaiset jäivät lomakaudeksi kotimaahan, niinkuin moni muukin eurooppalainen. Viidellä kympillä per päivä sai perushuoneen ilman sen kummempia mukavuuksia, kahdella kympillä – läävähostelin makuupaikan tai teltan. Revi siitä sitten huumoria. 

Ei ole ihme, että diginomadeista enemmistö on yksin matkustavia miehiä. Perheitä ei suosita matkustajaksi, diginomadiksi tai turistiksi lainkaan. Se toki riippuu paljon kohdemaasta, mutta näin yleistäen. 

Tämän spurtin tarkoitus on päästä vieläkin vapaampaan elämäntapaan, jossa mikään ei sido paikkaan, ei vanha varasto, yritys tai kiinteistö.

Hermoja kiristivät ei niinkään suuret työperäiset ongelmat, mikä olisi ymmärrettävää, mutta pienet rasittavat arkiasiat, joita normaalielämässä ei tarvitsisi edes ajatella. Siis, normaalissa diginomadin elämässäkään. Ei niin vakavat, mutta varteenotettavat pikkuseikat, joita kannattaa välttää suunnitelmallisesti.

Meitä oli usein moitittu verkkaisesta etenemistahdista. Täytyy sanoa, että meidän oma tahti on meille edelleen se oikea. Tuollaista arkea, mitä eletään tämän kuun aikana, on mahdotonta pitää yllä. Kaiken sen hohdon takana on mahdoton yhtälö, joka sotii voimassa olevan universumin fysiikan lakeja vastaan.

Tallinna osoittautui yllättäväksi ongelmaksi. Viikoittain- tai kuukausittain vuokrattavissa olevista kämpistä kaupungissa on pula. Muutenkin Tallinnan vuokramarkkinat aina olivat heikkoja, mutta nyt siinä oli jo kaaoksen merkkejä. Myös päivittäisiä majoituksia on hyvin niukasti saatavilla lomakauden takia. Yö siellä täällä ei ole nyt kaikkein edullisin eikä helpoin tapa elää ja tehdä työtä. Sen hetken epämääräisen tilanteen on tarkoitus ratketa parissa viikossa. 

Siirtymisiin uppoaa puolet työajasta, jos paikasta toiseen ryntää liian tiheästi. 

Tallinnassa on miltei mahdotonta löytää kämppää kuukausi kerrallaan. Joko päivittäin tai vuodeksi. Epäilen, että se on yksi painava syy, miksi Viron Digital Nomad Visa -projekti floppasi jälleen.

Pieni huone, jossa juuri ja juuri mahtuu kääntymään. 

On maita, joissa diginomadeille on tarjolla paljon vaihtoehtoja, eri hintaan ja eri makuun. Viikoittaiset ja kuukausittaiset vuokra-asunnot ovat aina edullisempia kuin päivittäiset, mutta tietysti kalliimpia kuin pitkäaikaiset vuokrat. Ne ovat tosin yleensä paremmin varustettujakin. Mutta ei aina. Esimerkiksi Maltalla suosituilla alueilla vuokrat ovat niin korkeita, että moni diginomadi vuokraa yhden huoneen eikä koko asuntoa. Huone voi olla en suite, eli omalla kylppärillä varustettuna, mutta myös jaetulla kylpyhuoneella. Oleskelu- ja pyykkäystilat sekä keittiö ovat yleisesti ottaen yhteiset. Kovin paljon väkeä näissä asunnoissa ei ole, mutta silti oman 15 neliömetrin huoneessa ei jaksa olla kovin pitkään. 

Tai sen puute. Huomasin, että kämppiä, joissa on pesukone, on aika vähän. Miksi, on mysteeri. Jossakin se tuntuu johtuvan tilan puutteesta, joissakin ihan vain säästökuuria. Luonnollisesti halvimmasta päästä lyhytaikaisissa kämpissä tällaisista mukavuuksista kuin pyykkikone tai mikro voi vain unelmoida. Puhumattakaan astianpesukoneesta. 

Muutamassa paikassa olen törmännyt sellaiseen yleisessä käytössä olevaan pesutupaan. Niitä on Suomessakin edelleen. Se on karseahko ilmestys. Niitä kone-parkkoja käytetään hyväkseen aivan törkeästi. 

Pesutuvassa on myös usein jono. Se, että omat pyykit saa pestyä ja kuivattua joutuisasti, on hyvin epätodennäköistä. 

Nyrkkipesussa on oma riesansa. Sen lisäksi että se kuluttaa käsiä, vuokrakämpän lattialle valuva vesi ei ole kaikkein paras näky. Hyvä, jos kuivausteline mahtuu kylppäriin tai sen voi viedä ulos. Entäs jos ei?

Tällä tahdilla työtä joutuu tekemään milloin sattuu ja missä sattuu. Kun logistiikka vie tolkuttomasti aikaa, varsinainen työnteko kärsii. 

Esimerkiksi diginomadi-bloggaaja. Yhden postauksen tekoon menee edelleen ne 5 tuntia, jos se sisältää autenttista kuvamateriaalia. Kuvia pitää ottaa, käsitellä ja siirtää serverille. Tekstiä voi olla aika vähän, mutta silti se pitää kirjoittaa ja oikolukea. Siihen se päivä meneekin. Vaikka se olisikin rannalla tai altaan reunalla, pilvenpiirtäjän kattobaarissa tai loistohotellin loungessa, se on edelleen viisi tuntia keskeytymätöntä työtä. Ellei joku muu sitä työtä tee puolestasi. Sekin on nähty.

Empiirinen kokemus näyttää, että saadakseen työnteon sujumaan missä tahansa olosuhteissa, ajoissa ja aikatauluissa, vaatii kahta autonkuljettajaa, kokkia ja henkilökohtaista taloudenhoitajaa. Tähän mennessä siihen on pystynyt vain 10-vuotias poikamme. Hän on ainoa, kenellä on palveluväki käytössään 😉. 

Tai niiden puute. Ihme että olen saanut sen ajan teksteilleni kehuvia kommentteja. Itse koen, että inspiraatio on täydessä nollassa juuri silloin, kun on hetki kirjoittamiselle. Tavallaan oli paljon sanottavaa, mutta kun puhtaan valkoinen sivu on edessäni, ajatukset ja sanat katoavat jäljettömiin. 

Jos joku näissä olosuhteissa pystyy olemaan luova, pystytän sille ihmiselle patsaan.

Tämä itkuvirsi on parasta, mitä näin pääsee syntymään. Joparutiinit työt sujuvat kehnosti ja virhealttius on suuri.

Minusta tuntuu, että teen koko ajan sutta ja sekundaa. Pää on tohjona liian lyhyiden yöunien jäljiltä. Päivärytmi sekaisin.

Deadlinet painaa päälle, koska normaalista tehokkuudesta ei ole tietoakaan. Pienet arjen epäkohdat vievät niin paljon aikaa, ettei aikataulussa pysyminen onnistu millään. Olen joka paikkaan myöhässä ja se lisää stressiä entisestään.

Mietin sitä just kahdettakymmenettä kertaa juosten alas katsomaan pyykkiä yhteisessä pesutuvassa puhelin kädessä.  

Työn tehokkuus on suunnilleen puolet normaalista. Fyysinen raskaus, henkinen paine, epämääräiset uniajat ja ainainen pikkusäätäminen ovat seikkoja, jotka verottavat tehokkuutta aika lailla. Tuntuu siltä, että koko ajan on aikataulusta jäljessä eikä saa mitään aikaiseksi.

Tappotahti rasittaa henkisesti ja fyysisesti. Ei ole aikaa nousevan auringon säteistä meditoimiseen, uima-altaassa lillumiseen tai uuden hieronnan kokeiluksi. Hyvä, jos riittää aikaa käydä suihkussa ja viilata katkennut kynsi pois. Tien noki porautuu haljenneisiin kantapäihin ja käsien iho hilseilee kuivuutta, kun ei ole aikaa kaivaa käsirasvaa laukusta. 

Meikata ei kannata, koska meikinpoistoonkaan ei jää voimia päivän päätteeksi, jotain klo 2.00 aamuyöstä.

Niskaa jomottaa, hartioihin sattuu, jalat turpoavat. Tässä tapauksessa ergonomialle tai sen puutteelle ei voi mitään. Tuntikausia epämukavassa asennossa tekee kropalle hallaa. 

Parin viikon päästä kiire ja stressi näkyy jo sairastumisissa ja tapaturma-alttiudessa.

Se, että aikaa olisi itselleen, omille ajatuksille tai kavereille, ei käy päinsä.

Hyvin nopeasti kroppa alkaa oireilla epämääräisesti: selittämättömiä mahavaivoja, univaikeuksia, särkyjä ja jomotuksia.

Puolet työajasta menee siihen, että pakkaamme ja puramme laukkuja. Koko ajan jokin asia on kateissa. Tähän mennessä olen menettänyt hiusharjan, hammastahnan ja hammasharjan. 

Kaikennäköisiä kämmejä käy: alusvaatteet loppuvat kesken, niinpä ne joutuu vetämään kosteana päälle aamulla, kengät hajoavat, eikä niitä pääsee korjauttamaan, koska ei tiedä, missä on seuraavana päivänä. 

Hajonneiden ja kadonneiden tavaroiden tilalle uusien ostaminen ei ole kaikkein yksinkertaisin asia. Netistä ei välttämättä pääse tilaamaan, koska ei tiedä, minne. Kaupoissa ravaamiseen ei ole aikaa. Oikean tavaran löytäminen voi sekin viedä aikaa, vaikka etsii ensin netissä. Ongelmia voi olla useita, maasta riippuen. Joko koko netti on paikallisella kielellä tai tarvittavaa tuotetta ei vaan myydä siinä maassa. Älkää naurako: Kiinassa tai Thaimaassa suomalaisia jättikokoja vaatteita ja kenkiä ei edes myydä joka paikassa. Jokin asia voi olla paikallisilla markkinoilla täysin tuntematon käsite, esimerkiksi työhön tarvitsemani kyrillisin kirjaimin varustettua näppäimistöä oli Portugalissa mahdoton saada. 

Oma akuutti ongelma oli pikkuruinen, mutta kiusallinen. Mun olisi pitänyt ostaa uudet kengät jo Puolasta tai Latviasta, mutta ei riittänyt aikaa. Toivoin, että Tallinnassa olisi jotain. Toivo oli turha. Jalkineita oli paljon, mutta ei mun koossa. Se on yksi Viron suosituimpia kokoja.

Elintarvikkeiden metsästys käy työstä. 

Koko perheen ruokailu ravintoloissa on paitsi kallista (kolme kertaa päivässä), että aikaa vievää. Sen takia on aivan pakko turvautua kaupan lämpimään tiskiin. Euroopan marketeissa ne ovat onneksi varsin yleisiä. Food Gardeneita ei ole vielä ihan joka paikassa, valitettavasti. Siihen voi olla parin kymmenen kilometrin matka (jos kaupunki on suurempi). Tai sitten kaikki tarjolla olevat ruoat ovat paikallista keittiötä, kuten Kiinassa. Siellä muiden keittiöiden ravintoloita toki löytyy, mutta ei ihan niin paljon kuin kiinalaisia täällä Euroopassa.

Joten majoitukselle pitää asettaa tietyt ehdot, että diginomadi-elämäntapa onnistuu edes teoriassa.

Majapaikasta riippuen varustus heittelee ja pahoin. Joissakin paikoissa on mikro ja lautaset, toisissa ei. Johtovesi voi olla juomakelvotonta. Pientä säätämistä + pieleen mennyt päivärytmi = mahavaivoja. Ei mitään vakavaa, mutta silti.

Rahaa palaa tolkuttomasti. Majoitusten lisäksi koko ajan jotain menee rikki tai katoaa. Toki, suurimmat vahingot menevät vakuutuksen piikkiin, mutta ne pienimmät verottavat omaa taskua. Olkoon se muutaman euron vahinko, mutta kun niitä on paljon, se tuntuu.

Sekin. Emme matkusta missään kolmannen maailman maissa, jossa on edes teoriassa vaarallista. Perheille se ei sovi. 

Sekin vielä puuttuisi, että minun pitää koko aikaa vahtia tavaroita ja pitää esiteiniäni kädestä, ettei kukaan kidnappaisi häntä. 

On se vaikeaa hypätä päänsä yli. Se vaatii harjoitusta, mutta tässä lajissa Olympiakulta tulee veren ja hien kautta. En oikein suosittele. Joka tapauksessa ura jää yhtä lyhyeksi kun ammattiurheilijalla.

Diginomadius on elämäntapa ja taitolaji, se vaatii oman oppimääränsä sekä oman tasapainon löytymistä. Sen pitää tuntua hyvältä eikä verottaa hyvinvointia. Itse huomasin, että moni diginomadi on tehnyt sen virheen, että tahti oli turhan kova ja rima aivan liian korkealla. 

On se näin, että sellaista extreme-diginomadius jaksoa voi helposti sanoa elämän uroteoksi. En tosin itse usko, että pystyisin nauttimaan elämästäni vaikka missään paratiisissa näissä olosuhteissa.

Eli minulle on ihan sama, kuka on mitäkin mieltä meidän elämäntavoista, matkatahdista tai muusta. Tämä jakso todisti vielä kerran sen, että jokaisen pitää kuunnella vain omaa sydäntään (ja muutakin elimistöä). Ei ole ainoaa oikeaa tapa olla diginomadi, niin tämän nimityksen alle mahtuu jokaisen oma käsitys siitä, miten elämänsä järjestää. 

Me palaamme omiin uomiimme ja elämänrytmiin, vuosi kerrallaan -tahtiin heti kun pystytään, koska se on meille se oikea nopeus ja suunta.Tämän hetken hullunmylly tuntuu vievän kaikki mehut enkä usko, että kestäisin tätä kuukausitolkulla. Ei siinä ole mitään järkeä. 

Nyt tämä extreme laji on kokeiltu ja hylätty. Dixi.

*Aga miks? (viro) – Mutta miksi?

Extreme-diginomadin elämäntapa kokeilussa

Referenssit:

• Virtuaalimaailman paratiisi ja Diginomadien luvattu maa – Viro
• Diginomad Hub
• Diginomadien Maailma Archives 

Extreme-diginomadin elämäntapa kokeilussa

Kuvitus: Happy Color^®