Sokerikammo

Sokerikammo

Sokerikammo

Sokerikammoinen poikamme toi kotiin suklaamuffinsin. Kaksi opettajaa tarvittiin, että hän suostui ottamaan sen vastaan. Muffinseja jaettiin koulun päättäjäisjuhlassa. 

Onneksi opet ovat jo tottuneet pojan eriskummalliseen makuun, eikä kukaan yrittänyt saada häntä vieläpä syömään sitä. Eli silloin kun kaikki olivat kaksin käsin popsimassa muffinsejaan, Markus rouskutti eväsnäkkäreitään. Noh, onhan hän koulun ainoa blondi myös. 

Vanhempina, me emme koskaan ole yrittäneet kääntää hänen päätään. Jos ei maistu, niin ei maistu. So what. 

Minä en tiedä, miksi meidän lapsi ei juurikaan syö makeaa, enkä sitä, miten muita lapsia saisi opetettua olla syömättä karkkeja. 

Kuitenkin, kummallakin, minulla ja Markuksella on oma pikku pointti: hän syö vain omenapiirakoita (tietynlaisia, ei läheskään kaikkia), ja minä taas rakastan vain paria kakkulajia. Mutta ei hätää, niitä myydään vain Puolan SOWA-konditorioissa. Kyllä minä ihan mielelläni syön myös mieheni tekemiä kakkuja, mutta se ilo käy meilläpäin kerran parissa-kolmessa vuodessa. 

Syy makeannälkään pitäisi olla opittu eikä geneettinen, mutta mistä sen tietäisi varmasti. Jos käytös on opittu, sillä on jokin yhteys mielihyvän ja sokerin välillä. Jostain käsittämättömästä syystä kun lapsia palkitaan ruoalla, niin aika usein karkeilla ja makeisilla. Tai muulla makealla. Entäs jos lapsi ei tykkää makeasta? Sitten periaatteessa se, mikä muille on palkinto, on hänelle rangaistus. 

Selityksiä voi olla monia. Tässä kaikki on periaatteessa spekulaatiota, koska en löytänyt mitään tutkimustietoa aiheesta.

1.

Emme antaneet maistaa mitään makeaa ennen kuin lapsi täytti vuoden. Ainoa sokeri oli hedelmissä ja hedelmäsoseissa, mitä Suomessa myydään. En muista, kuinka paljon. Oliko niissä lainkaan lisättyä sokeria? Ei ollut. Toisaalta, siitä on 10 vuotta aikaa. Ainesosat ovat voineet muuttua moneen kertaan. 

Yksivuotisjuhlissaan poika kieltäytyi kakusta. Maistoi kyllä, mutta ei innostunut. Kakku oli muuten tosi hyvä, kotitekoinen, ei edes mitenkään makea.

2.

Emme koskaan palkinneet häntä makealla. Aina löydettiin jonkin muu keino. Kehujen ja halien lisäksi annoimme hänelle jonkin elämyksen: kävimme vaikka huvipuistossa, pienellä matkalla, pahimmassa tapauksessa ostimme lelun, yleensä LEGO-paketin. Onneksi suurin osa isoista palkinnoista, joita hän ikinä voitti, sisälsi jotain järkevää. Juoksukilpailusta tuli Play Doh setti, matematiikkakilpailusta akvaariopäivä lounastarjoiluineen. 

Välillä koulusta tulee karkkeja. Yleensä me aikuiset joudumme uhrautumaan ja syömään ne pois, huonoimmat jäävät pöydälle lojumaan. 

3.

Geneettinen ominaisuus. Silloin kun tulin raskaaksi, en pystynyt enää käyttämään sokeria edes kahvissa. En syönyt yhdeksään kuukauteen mitään makeaa, koska pelkkä ajatus siitä oli etova. Nyt pystyn jo syömään yhden pienen suklaalevyn parissa kuukaudessa.

Itsestänikin muistan, etten syönyt mitään karkkeja. Ne oli siellä kulhossa sulamassa niin kauan, kunnes äitini heitti ne roskiin. Jostain käsittämättömästä syystä lapsiperheisiin tuodaan makeaa tuliaisena apriori: kaikki lapsethan tykkäävät karkeista.

Miksi makeinen on aina yhtä kuin “jotain hyvää”? Mikä sokerissa viehättää? 

Sokerikammo

Referenssit:
Lapsiperheen arki Archives

Sokerikammo

Vastaa