Viikon kuulumisia - Gozon viidakossa

Viikon kuulumisia – Gozon viidakossa

perjantai

Hyvin harvoin kirjoitan postauksia ihan vaan viikon tapahtumista. Pitää tapahtua jotain aivan poikkeuksellista, että jaksan vaivautua laittamaan sen ylös.

Omalla tavallaan se on erikoista, koska pitää osata arvostaa pieniä arjen iloja, joista elämämme koostuu. Minulla on silti se vika, etten ihan pienistä tapahtumista jaksa vääntää artikkelia. Entäs jos mitään ei tapahdu viikosta toiseen? No ei hätää, osaan taitavasti järjestää itseni vaikeuksiin.

Aloitan viikon varaslähdöllä edellisestä perjantaista. Kuten meillä monilla on tapana, pidän perjantaita jo viikonlopun alkuna. Puolen päivän jälkeen alan hidastaa tahtia ja aikataulutan siihen sellaisia töitä, joista oikein nautin.

Sinä perjantaina autuas viikonlopun odotus ei kuitenkaan sujunut odotetusti. Sattumalta avasin nettipankkini ja siellä komeili lähtevä maksu, jota en muistanut tehneeni. Soitin saman tien pankkiin ja kysyin maksun perään. Se oli kuulemma tehty USA:sta käsin terminaalin kautta. Hupsista. En todellakaan ollut teleportoinut itseäni keskelle amerikkalaista preeriaa maksaakseni kortilla sikäläisessä rautakaupassa. Ilmeisesti korttini tiedot ovat joutuneet vääriin käsiin jossakin kohdassa. En tosin millään pystynyt ymmärtämään, miten se on voinut tapahtua. En ole maksanut kortillani kuin kaupassa, tankilla ja nostanut muutaman kympin automaatilta.

Kortti meni vaihtoon. Onneksi pankki salamannopeasti palautti rahat takaisin tililleni ja suostui lähettämään uuden korttini Maltalle. (Pankki on virolainen.)

En voi sanoa, että olin koko tapahtumasta riemuissani, koska minua tietysti vaivasi edelleen se juttu, miten luottokorttini tiedot olivat joutuneet vääriin käsiin. Summa oli tosin sen verran pieni, ettei pin-koodia maksun tekemiseen tarvinnut. Mutta silti.

Noh, kun asia oli kerran käsitelty, ja minulla oli kuitenkin toinenkin luottokortti, jolla pääsi maksamaan kaupassa, niin sain itseni rauhoitettua.

Kun salama iskee kaksi kertaa samaan paikkaan

Kuitenkin sen jälkeen, kun olimme käyneet hakemassa viikon ostokset, huomasin jälleen kerran, että toisellakin kortilla komeilee taas jokin outo maksu. Soitin pankkiin. Kortti kiinni ja uusi tilalle. Paitsi, että nyt mulla oli vähissä sekä vitsit että kortit. Silloin kun olen jo sulkenut toisenkin luottokortin, huomasin, ettei meillä ole käteistä, eikä mitään varteenotettavia maksuvälineitä Markuksen debit-korttia lukuun ottamatta. Eli tällä viikolla käytiin kaupassa Markuksen piikkiin.

Muistutan vielä, että Markus on 10. Virossa on jo vuosia ollut meneillään kampanja harmaan talouden vähentämiseksi, joten siellä joka paikassa voi maksaa kortilla ja jokaisella on kortti (tai parikymmentä), alkaen 7-vuotiaista lapsista. Siellä lapsille kouluun mennessä hankitaan kännykkä, tili ja pankkikortti. Erityisesti, kuten monessa muussa maassa, lapsille yleensäkin avataan oma tili, niin kuin Suomessakin, juuri tätä korttia varten. Siinä on omat rajoitukset ja säännöt ja vanhempien on valvottava sitä.

Kuvitelkaa, miten maltalaiset kassatyöntekijät katsoivat pikkupoikaa, joka maksaa kaupassa kortilla perheen ruokaostokset. Maassa, jossa käteinen on vieläkin se ainoa oikea tapa maksaa laskut, vuokrat ja koulut. Tätä rakkautta käteiseen mä en ihan vielä ole ymmärtänyt. Siinä on jokin asia, joka estää korttimaksujen leviämistä. Joko perusmaksu on liian korkea tai monet kauppiaat yrittävät välttää veroja, en tiedä. Virossa korttimaksun käsittelystä veloitetaan noin 1.05%. Plus toki terminaalimaksu. Noin 20€/kk. Ei se nyt maailmaa kaataisi täälläkään.

Suomessa joskus v 2005 tuli voimaan uudet säännöt, jonka jälkeen kauppiaat marssivat luottokunnasta pois sankoin joukoin. Voi olla, että Maltalla on joku samantapainen ongelma. En tiedä joko asia on korjaantunut Suomessa, mutta Virossa jopa torimyyjillä on langaton maksuterminaali, ettei asiakas vaan pääse karkuun. Kätevä kapistus muuten.

No, sain toki migreenin lauantaiksi. Mutta sunnuntaiksi olin valmis uuteen seikkailuun.

Sunnuntai

Vielä hieman heikoilla jaloilla päätin lähteä poikien perässä lenkille Naduriin. He lähtivät tunnin verran ennen minua. Sovittiin reitistä ja siitä, että he odottavat minua rannalla eväitä syödessä.

Lähdin reippaasti kohti rantaa. Päässä on pyörinyt jonkun kirjoituksen luonnos ja aurinko paistoi.

Puolen tunnin päästä huomasin, että olen ottanut väärän tien. No, en muistanut missä se oikea reitti kulkee, joten päätin jatkaa matkaa, koska kuka nyt eksyisi kilometrin pituisessa kaupungissa.

Soitin miehelleni ja kysyin missä he ovat. Rannalla kuulemma. Paitsi se oli uusi ranta, jossa kumpikaan meistä ei koskaan käynyt enkä minä tietysti tiennyt, missä se oikeasti on.

Rannan tunnusmerkkinä oli turkoosinvärinen vesi, kivinen reunus ja jyrkkä polku alas. Ne, jotka ovat käyneet Gozolla, nauravat nyt ääneen. Nimittäin tähän kuvaan sopivat Gozon kaikki rannat. Pyysin jakamaan minulle sijainnin, ja sitten puhelu katkesi.

Yritin soittaa uudelleen, mutta puhelin ilmoitti, ettei vastaanottajaan saa yhteyttä. Päätin kokeilla ensimmäistä rantaa, joka tuli reitilläni vastaan. Tyhjä.

Lähdin kävelemään toiselle rannalle. Sain mieheni kiinni puhelimeen vasta puolen tunnin päästä, ja hän sanoi, että he ovat nyt tulossa ylös. Sanoi että ok, nähdään siellä. Puhelu katkesi. Nyt itse olin katvealueella.

Gozolla on paljon paikkoja, joissa kenttää ei yksinkertaisesti ole: rotkoja, luolia, autotalleja, Lidlejä. Puhelimeni hävitti kentän juuri sellaisella kivalla hetkellä, jolloin minun piti päättää lähdenkö oikealle vai vasemmalle. Minulla on offline kartta, mutta enhän minä tiennyt, mihin pojat meni. Päätin lähteä oikealle, koska suunta näytti oikeammalta.

Gozon viidakossa

Komea, leveä kävelytie muuttui ensin poluksi ja sitten sukelsi metsikköön. Reitti olisi näyttänyt epätoivoiselta, mutta vastaan tuli pariskunta koiran kanssa. Jostakin he pääsivät sinne, joten pakko siellä olla tien toinen pää. Polku muuttui yhä kivisemmäksi ja kapeammaksi. Kenttää minulla ei edelleenkään ollut, vaikka yritin jo resetoida puhelinta ja vaikka mitä. Luulin jo hetken, että se irtisanoi sopimuksensa lopullisesti. Napsin kuvia ja kävelin eteenpäin. Minne – on asia erikseen.

En tiennyt missä olin. Todennäköisesti jossain Nadurin perukoilla. Olin eksynyt heti ensimmäisellä kävelymatkalla yksinäni. Eksyin Gozon saarelle pari kilometriä keskustasta. Huvittavaa. Olen kuullut, että Japanissa ei voi eksyä. Siellä tietää joka hetki olevansa jossain Japanissa.

Loppujen lopuksi päädyin taas risteykseen. Siellä oli kartta. Kartasta puuttui merkki “Olet tässä”. Katsoin ympärilleni ja mietin minne kannattaa mennä. Käännyin jälleen kerran oikealle, vaikka suunta ei tuntunut kovin selkeältä. Mulla oli akku loppumassa. Yritin koko aika epätoivoisesti soittaa miehelleni, mutta vasta kun olin noussut 100 metriä meren yläpuolelle, kenttä palautui. Nettiä mulla ei tosin vieläkään ollut.

Sain mieheni kiinni puhelimeen kuullakseni, että he ovat lähteneet kotiin päin, kun eväätkin oli jo syöty ja tulossa jo vähän viileää T-paidassa. Akku loppui.

Gozo on todellakin taskun kokoinen ilmestys. Muutaman sadan metrin päästä olin jo kaupungissa. En tunnistanut vielä yhtään katua, mutta tiesin missä päin on kirkko. Suuntasin sinne. Kohta puoliin näin tuttuja maamerkkejä ja tiesin jo, että koti on tännepäin.

Minulla oli jonkin verran kiire, koska avain jäi minulle. Olin juuri ohittanut keskustan, kun huomasin pari sataa metriä edessäni tuttuja hahmoja. Vauhtia pojilla oli sen verran, että minulla kesti 10 minuuttia saada heidät kiinni. Olimme kulkeneet koko ajan rinnakkaisia polkuja, joita on täällä ilmeisesti enemmän kuin laki sallii.

Gozolla on muuten aika monta puistoaluetta huolimatta saaren tiheästä asutuksesta ja pienestä koosta. Se oli meille mukava yllätys ja suuri etu urbaaniin Maltan saareen verrattuna.

Viikon kuulumisia - Gozon viidakossa 117

Gozon patikointireittejä - Nadur Walks
Malta & Gozo Archives

Viikon kuulumisia – Gozon viidakossa

Oliko minulla oikeasti mitään asiaa kerrottavana? No, ei oikeasti. Hauska viikko oli 😉