Käyn taloksi – diginomadi asumisesta
Asun, en asu…
Olen elämäni aikana asunut lukuisissa asunnoissa, pikkuruisista vuokrahuoneista 3-4 kämppäkaverin kanssa, jossa vessaan oli jono, suureen omakotitaloon, jonka varustukseen kuului kolmen kylppärin ja saunan lisäksi poreallas. Opin tästä vain sen, että tilaa pitää olla ympärilläni runsaasti.
Luulisi, että pienempi asunto on helpompi pitää järjestyksessä ja siivottuna. Periaatteessa sekin onnistuu, jos käy siellä vain kääntymässä. Muuten ikuinen stressaaminen sotkusta on taattu.
Opiskelija-aikoina minulle riitti 15 m2 huone, jossa kävin nukkumassa välillä. Pikkuhiljaa tilan tarve on kasvanut.
Ymmärrän, miksi ihmisillä on hirveä hinku päästä asumaan omakotitaloihin. Ilman muuta, se teettää paljon lisätyötä, mutta silloin tilan tuntu on aivan erilainen. Oma henkilökohtainen tila ulottuu silloin pihaan asti. Piha on jo osa luontoa, aurinkoa ja vuodenaikoja.
Täällä etelässä ihmisen ja luonnon yhteiselo on tiiviimpää. Luonto tunkee kämpän sisälle ovista ja ikkunoista tai ainakin ilmastointiaukoista. Jos sitä yrittää estää, se kostautuu homeisilla seinillä. Omalla tavallaan se pitää vain hyväksyä, että kodin sisäilmasto elää sulassa sovussa ulkoilman kanssa. Jos ulkona on kylmä – sisälläkin on koleaa, ulkona sataa – sisällä on kosteampaa. Onneksi kasveja ei tarvitse kastella kovin usein.
Itselleni minimalismiin kasvaminen ei käynyt ilman kasvukipuja. Diginomadilta vaaditaan aikamoista panostusta luopumiseen ja vähentämiseen, ennen kuin vanhoista tavoista pääsee irti ja tie voi alkaa. Olen vieläkin kävelemässä sitä mutkikasta ja kivistä polkua kohti valaistua minimalismia. Epäilen, etten koskaan pääse perille. Se ei tosin haittaa minua yhtään.
Jos minulta kysytään, pitääkö asunnon olla iso tai pieni, vastaus on minulle selvä: ehdottomasti iso ja avara.
Ensimmäinen askel kohti vapaampaa elämää oli tehty silloin, kun myimme Tallinnan talomme ja meidän piti muuttaa vuodeksi vuokrakämppään. Oikeasti, asunto ei ollut pieni, mutta se oli huomattavasti pienempi kuin meidän talo tietysti, ja sieltä puuttui umpinainen säilytystilaa. Siis, kokonaan.
Pienempi kämppä ajoi minut ahdinkoon, mitä en aikaisemmin kokenut. Koko sen vuoden olen siirrellyt tavaroita paikasta toiseen, yrittäen löytää niille oikean paikan. Turhaan. Kokkaaminen pienessä keittiössä oli kidutusta. Purnukat putoili päähäni, ruoat levisivät ympäri lattiaa, epäkäytännollisen täytteen ahdetut laatikot ajoivat hulluksi. Siivotessa piti siirrellä tonni tavaraa paikasta toiseen, nostaa jokainen esine ja laittaa takaisin omalle paikalleen.
Opin tästä, että ei enää ikinä:
- keskusta-asuntoja;
- avokaappeja;
- pikkukeittiöitä.
Saadaan nähdä, kuinka monta kertaa joudun vielä syömään sanani 😉
Hassuinta, mitä olen kokenut isosta pienempään muuttaessa, oli se, että isoa asuntoa on helpompaa pitää järjestyksessä kuin pientä. Se ei myöskään vaadi niin tiheää siivoustahtia. Silloin kun kaikki tavarat ovat omilla paikoillaan, kaiken ylimääräisen voi piilottaa kaappeihin ja pitää siellä hyvässä järjestyksessä, elämä helpottuu.
Mitä diginomadius opetti asumisen suhteen?
- Avarakatseisuus ei tarkoita omista periaatteista luopumista, tässäkään asiassa.
- Vaikka asia tehdään aivan eri tavalla jossakin päin maailmaa, se ei tarkoita, että se tehdään huonommin.
- Turhien kompromissien ei pidä päästä pilaamaan arkea. Jokaiselle on olemassa juuri se oikea majapaikka, kunhan jaksaa etsiä.
Silloin kun vuonna 2012 myimme Paimion talon puoliksi kalustettuna, uusien omistajien kanssa piti sopia asiasta erikseen. Heille jäivät myös grilli ja auton peräkärry komeroiden ja sohvien lisäksi. Vielä silloinkin saimme paljon kummastuttavia kommentteja, miksi emme vieneet omia huonekaluja mukanamme Tallinnaan. Nehän olivat ihan hyviä.
Käytäntö on muuttunut aika radikaalisti viime vuosikymmenillä. Muistan hyvin, että lapsuudenkodin kaikki tavarat olivat meidän omia. Kaasuhella, kylpy ja vessanpönttö oli sentään valmiiksi asennettuja, muut joutui hankkimaan itse. Silloin ihmiset eivät muuttaneet kovin usein, joten jääkaappia ei tarvinnut taluttaa kolmanteen kerrokseen montaa kertaa elinaikana. Hulluinta on viedä keittiön kaapitkin mukanaan.
Suomessa kämpät ovat tähän päivään asti olleet yleisesti paljaita, ostat tai vuokraat. Epäilen, että se käytäntö on jo murroksessa sielläkin. Muualla maailmassa on jo pitkään ollut tapana vuokrata ja myydä asunnot kalustettuna. Silloin sekä uusi että vanha omistaja pääsee helpommalla. Kalusteet ja tekniikan voi uusia pikkuhiljaa sen mukaan miten jaksaa maksaa.
Meidän silloisen järjestelyn syitä oli kaksi: toinen tekninen, toinen tervejärkinen.
Ensinnäkin, huonekalut eivät kestä kovin montaa purkamista ja kasaamista. Jos jonkin kappaleen saisi muuttoauton sisälle kokonaisena (vaikkapa sohva, sänky tai pieni lipasto), niin sen voisi viedäkin mukanaan. Suurempia huonekaluja, kuten komerot tai senkit, on purettava joka kerta, eivätkä ne välttämättä enää mene kasaan parin muuton jälkeen.
Toiseksi, kun Tallinnan talo oli sekin puoliksi kalustettu, meillä ei ollut mitään järkeä tunkea sinne lisää kalusteita väkisin. Kaikki huonekalut eivät aina sovi uuteen kotiin, joko koon tai muodon takia. Ja nykyään suurimmassa osassa asuntoja säilytystilat ovat sisäänrakennettuja (niin kuin Tallinnan talossakin oli). Sen talon olemme myyneet kalustettuna, eikä enää kukaan kyseenalaistanut asiaa.
Sen jälkeen emme omistaneet omia huonekaluja lainkaan. Olen saanut myytyä myös kaikki ylimääräiset kodinkoneet juuri ennen lähtöä maailmalle.
Omistamattomuus helpottaa elämää, mutta siinä on omat haasteensa. Aina on plussat ja miinukset.
Huomasin, että näin perhearkea ajattelen, vuokrata kannattaa aina hyvin varusteltu ja uudehkon kämpän, ellei halua syödä ulkona 7 päivänä viikossa. Sellaiset pikkujutut, kuten huonosti toimiva uuni, vanha hella, kelvoton pyykkikone, astianpesukoneen puute tai liesituulettimen toimimattomuus voivat pilata arjen ilon hyvin tehokkaasti. Meidän kohdalle osui myös viallinen kaasulla toimiva vedenlämmitin (kuumaa vettä sai toisinaan), väärin takaseinälle asennetut lämpöpatterit (makuuhuoneet alkoivat homehtua), pyykinpesukone, joka teki pikkuruiset reiät vaatteisiin (tuliterä Boschin kone muuten) ja uusi astianpesukone, johon ei mahtunut kunnolla mitään, eikä pessyt juuri mitään. Koneita, joita ei ikinä olisi itse ostanut.
Nyt olemme viisaita 🙂
Quinta do Pinheiro, Albufeira
Portugalissa meidän majapaikkojen ulkopuitteet olivat paremmat (huolletut uima-altaat, hienot puutarhat) siellä, missä sisällä oli hieman karumpaa. Täällä Gozolla kävi juuri päinvastoin: mitäänsanomaton, vaaleanruskea kivitalo, kuten jokaikinen talo täällä, kätki sisälleen varsin hulppean kämpän.
Mgarr, Gozo
Runsas kokemus sekä lyhyt- että pidempiaikaisesta matkailusta on opettanut, että turhan paljon kompromisseja asumisen suhteen ei kannata tehdä. Jos itsellään on tietyt kriteerit siihen, niistä kannattaa pitää kiinni. Vaikka etsiskelyyn menisi enemmän aikaa, pidemmän päälle se maksaa itsensä takaisin sujuvammalla arjella, ja näin paremmalla työn tuottavuudella.
Käyn taloksi – diginomadi asumisesta
Referenssit:
Etätöihin Aasiaan: Chiang Mai vs. Bali