Äitiys on maailman luonnollisin asia, joka tuntuu keräävän kaikkein eniten ennakkoluuloja, mielipiteitä ja kiistoja. Se, että asiasta puhutaan niin kiivaasti ja paljon, on sekä hyvä että huono juttu. Viranomaisten lisäksi äitiydestä on sanomista kavereilla ja sukulaisilla, tuttavilla ja tuntemattomilla. Bloggaajille äitiys on sekä kultakaivos, että musta jää, jossa mennään nenilleen. 10 vuotta äitinä
Sen takia yritän pitäytyä linjassa, enkä sorru arvostelemaan kenenkään muun kokemuksia, vain omaani.
Oma kokemukseni äitiydestä koostuu pelkistä iloista. Miksi? Lapseni ei ole tuottanut minulle mitään suruja (ainakaan vielä). Kaikki ei niin positiivinen kokemus ei liity lapseen millään tavalla. Suruja on tuottanut yhteiskunnan paine, lakisäädökset, taidottomat ammattilaiset ja läheisten loukkaavat kommentit. Ei lapsi eikä itse äitiys.
Alkutaival
Ei saa olla iloinen siitä että lapsi kasvaa. Pitää vain surra, että se tapahtuu liian nopeasti. Totta puhuen, en olisi jaksanut enempää. En vauva- enkä taaperovuosia. Minulle riitti. En kaipaa vauvavuotta takaisin (Äitiys: Vauvavuoden tabuja). En kaipaa kakkaisia vaippoja eikä ihottumaa. Enkä sitä raivostuttavan voimatonta olotilaa, kun ei tiedä, miksi vauva itkee.
Nyt, kun lapseni on liki 10, koen, että elämämme ei kun paranee. Hän tarvitsee entistä vähemmän huolenpitoa ja enemmän älyllistä seuraa. Hänen kanssaan on hauska viettää aikaa, vaihtaa ajatuksia ja jakaa kokemuksia. Olen iloinen siitä, että lapseni osaa toimia vessassa itse. Osaa syödä ja pukea. Pärjää itse oman reppunsa kanssa ja osaa huolehtia hygieniasta koulussa ja muualla.
En halua takaisin edes leikki-ikään. Se on eletty ja piste.
Siitä, kun lapsi alkoi kehittyä ja kommunikoida, ensin elein ja sitten sanoin, asiat lähtivät parempaan suuntaan. Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä helpommaksi ja mielenkiintoisemmaksi elämä on muuttunut.
Ilon pilke
Olen iloinen siitä, että lapseni kasvaa ripeästi. Siitä, että hän pääsee kävelyretkillä eteenpäin kovemmin kuin minä. En kaipaa vaunuja ja lastenrattaita, joita piti aina raahata mukana. Eikä väsymystään kitisevää lasta, jos reissu venyi oletettavaa pidemmäksi. On mukavaa, kun lapsi väsähtää 12 tunnin reissun jälkeen tai pyytää taukoa vasta 3 tunnin patikoinnin jälkeen. Se on suuri helpotus.
Ei tarvitse olla läsnä 24/7, koska pieni lapsi tarvitsee sinua vieressä aina. Olla valveilla ja tarkkana silloinkin, kun voimat ovat lopussa ja väsymys ottaa vallan. Yrität pysyä hereillä kokouksessa nukkumattoman yön jälkeen tai näyttää pirteältä ja freesiltä vaikka ei ollut aikaa käydä suihkussa pariin päivään eikä syödä kunnolla.
Iloitsen siitä, että lasta voi tätä nykyään ottaa mukaan kylpylään, matkalle tai tapahtumaan ilman, että koko ohjelma pitää rakentaa lapsen ehdoilla. Hän pärjää hetken ilman minuakin. Ihan mainiosti.
Olen iloinen siitä, että hän ymmärtää ja sopeutuu hyvin meidän elämäntapaan ja ympäristöön. Pärjää loistavasti koulussa. Kerää opettajien superlatiivit. Tulee toimeen ihmisten kanssa. Hänellä on oma elämä, jota hän mielellään jakaa meidän kanssa, jos meillä vielä riittää älyä ymmärtää, mistä on kyse.
Siitäkin, etten pärjää hänelle monessa asiassa. En osaa koodata, en ymmärrä, miten jokin juttu toimii tietokoneessa tai maailmalla. Hän ihan mielellään opettaa meille maailmanmenoa ja koodausta. Myös englantia, kierrätystä ja luonnontieteitä. Maailmassa on tapahtunut paljon sen jälkeen kun meidän omat koulut on käyty läpi. Paljon ihmeellisiä asioita. Kun alat kertoa hänelle mielestäsi mielenkiintoista asiaa, hän jatkaa aiheesta saman tien ja kertoo sen osan, jota et itse tiennyt. Mitä hän ei ole kuullut koulussa, sen hän on lukenut netistä.
Ja kaikkein eniten iloitsen siitä, että lapseni on yksilö eikä mikään parasiittijatkeeni. On selvää, että hän on aina ollut ja tulee aina olemaan ihan oma itsensä. Oma luonne ja tahto. Hänen kanssaan on kiva keskustella ja välillä kiistellä asioista. Vaikka välillä käy hermoille hänen ikioma tapansa nähdä maailmaa, on selvää, että vastassa on toinen ihminen. Erillinen yksilö, siitäkin huolimatta että olen hänet itse synnyttänyt.
10 vuotta äitinä
Subscribe to our newsletter!
10 yllättävää asiaa vanhemmuudesta – näin eri tavoin äitiys vahvistaa naista
Kohti riittävän hyvää äitiyttä
Hyvä kirjoitus. Koen että.jos olisin äiti menisin samoissa ajatuksissa, jokainen taival on omansa mutta mielellään ne kokee sen kerran ja jatkaa seuraavaan. 😛
Kiitos! Onhan se lapsen kannaltakin parempaa, jos äiti ei takerru hänen vauva-aikaansa loppuiäkseen
Mahtavan rehellinen kirjoitus! Ja kivoja kuvia 🙂 Mun mielestä on todella hienoa, että annat lapsellesi tilaa kasvaa omaksi persoonakseen. Luulen, että moni sellainen äiti, joka ei halua lastensa kasvavan, saattaa takertua lapsiinsa liiaksi, mikä ei varmastikaan tee hyvää lapsen itsenäistymiselle ja itsetunnolle.
On se tosi vaikeaa olla takertumatta, mutta toivon että onnistun. Lapsi on vain 18 vuotta lapsi. Mulla on jo yli puolet suoritettu 🙂
Tämä on ihana kirjoitus äitiydestä. Minun poika on alle puolitoista vuotias, mutta jo nyt hän on ihan oma yksilönsä ja keksii asioita. On upeaa seurata lapsen kasvua ja kehitystä 🙂
On se vaikeaa löytää tasapainon takertumisen ja huolehtimisen välillä, mutta minäkin toivon että onnistun loppujen lopuksi 🙂
Ihana kirjoitus! Erityisesti tuo viimeinen kappale on niiiiiin tärkeää asiaa.
Kiitos! Toivottavasti onnistun olla takertumatta seuraavat 8 vuotta vielä 🙂