Day 7. Uuden elämän alku (Oivallukset)
Olhos de Água, Albufeira, Portugali
- 32 min
- 5,7 km
- 2,7 km
- 45 min
Uusi päivä ja uuden elämän alku
Seitsemäs päivä kului ihaillessa rauhallisia maisemia vinhasti auton ikkunasta vilistävien näkymien sijaan. Vaikka ympäristö oli suurin piirtein tuttua, silti oli pakko vähän tutkia lähiseutua. Uuden elämä alku sujui ihan kuin lapsiperheissä on tapana. Kaupassa piti käydä ja järjestää vähän tavaroita paikoilleen.
Tavaroita penkoessa jäi hyvin aikaa miettiä elämän tarkoitusta ja maailman menoa. (Irtaimiston määrää pohdin toisessa artikkelissa, muuten tästä tulee turhan pitkä).
Syyskuussa Algarvessa on kesä parhaimmillaan. Lämpöä oli liki 30 astetta, meri – lämmin. Harmitti vain se, että lomailemiseen ei jäänyt kovin paljoa aikaa – koulu oli alkamassa seuraavalla viikolla.
Koulunkäyntiä varten piti hankkia lisää tarvikkeita ja täyttää kasapäin lomakkeita. Eli arkipäiväistä puuhaa riitti ensimmäisille päiville. Siitä tiesi, että uusi taival oli alkamassa.
Tienpäälliset jälkiviisaudet
Lopputulos: jopa sellaisesta tylsästä asiasta, kuin siirtyminen maasta toiseen tupaten täyteen pakatussa autossa voi tehdä kivan seikkailun.
Yksi Euroopan pääreiteistä on sinänsä helppo ajettava. Se täyttää kaikki turvallisuusvaatimukset, mitä nykyään teille asetetaan. Se on leveä ja hyvin opastettu. Silloin kun Puolan osuus Via Balticasta tuli valmiiksi, tietöitä ei juurikaan enää ole. Tietysti on aina jokin pätkä, joka vaatii korjausta. Joku pätkä on ummessa, jossakin on kolari. Ihan normaalia menoa.
Taukopaikkoja on runsaasti. Ne ovat hyvin suunniteltuja ja monipuolisia. Lapsia, vanhuksia ja liikuntarajoitteisia on ajateltu. Älä pelkää rekkakaaosta: niille on osoitettu parkkipaikkoja erikseen, samaten niille on erilliset tankkauspisteet sekä muut palvelut.
Via Baltican osuuden huoltoasemat ovat persoonallisempia, suurimmaksi osaksi yksityisomistuksessa ja stailattuja maan tapaan. Ravintolat ovat myös paikallisiin perinteisiin sovellettuja. Lasten aterioita ja leikkipaikkoja on tarjolla miltei jokaisessa paikassa.
Tosin Virosta Puolaan emme ole ostaneet juoniorillemme lasten aterioita vuosiin. Hintaero on pieni, mutta aikuisten valikoima on runsaampi. McDonald’s tai vastaavia paikallisia pikaruokaloita on myös hyvin tiheästi, jos sapuskat tekee mieli ottaa autoon mukaan. (Tosin harvoin meillä syödään autossa.) Yleensä samassa paikassa on tarjolla useita erilaisia vaihtoehtoja.
Kaikki normaalit maksukortit toimivat moitteettomasti sekä ravintoloissa että tankatessa. Tarvittaessa on aina raha-automaatti. En tuollaista ole kokeillut. En edes muista, koska olen viimeisen kerran nostanut rahaa automaatista. Euroopassa matkustaessa käteinen on jokseenkin turhaa. Tietysti, toisille parikymppiä lompakossa antaa turvallisuuden tunnetta. Itse olen tullut siihen päätökseen, että luottokortteja pitää olla useita. Kokemusta on.
Saksassa, Ranskassa ja Espanjassa taukopaikkoja oli harvemmassa. Ne kasvoivat kokoaan, mutta menettivät persoonallisuuttaaan jonkin verran. Tosin, välillä oli hauskojakin yksityiskohtia, kuten tämä kultakalalampi.
Suurimmassa osassa moottoritie kulki maaseudun läpi, vaikka itse asutuksia kovin lähellä tietä ei näkynyt. Puolassa tienposket olivat enimmäkseen peltoa, Saksasta eteenpäin viherkaistaa. Espanjassa maisema muuttui auringon polttamaksi aroksi.
Vaikka asutus oli hyvin piiloteltu puiden taakse, heti rampista ulos ajaessa alkoi paikallista elämää.
Road TRIPIN perimmäinen tarkoitus
Road tripit on kiva harrastus. Ymmärtääkseni, niiden perimmäinen ajatus on olla läsnä hetkessä, tutustua ympärillä olevaan maailmaan, tarkkailla ja ihmetellä. Eikös niin? Tällä kerralla tuntui siltä, että ajatus pääsi harhailemaan.
Tie on yhtä monipuolinen kuin elämä itse. Ei ole ihme, että road tripeistä haaveillaan. Kerran elämässä sellainen on miltei pakollinen jokaiselle. Sitä seuraa joko täydellinen koukkuun jääminen tai ehdoton “ei enää ikinä!”
Road trip on mainio keino tutustua uusiin paikkoihin tietysti, mutta minä tarkkailen myös ihmisiä. Sekä paikallisia että muita tienkäyttäjiä. Seuraamalla tien päällä olevia ihmisiä elämästä oppii paljon. Kontekstista, omalta mukavuusalueeltaan irrotetut ihmiset näyttävät todellisen kasvonsa.
Seuraavassa “analyysissä” on lueteltu erilaisia versioita tiellä liikkujista. Liikenteessä kyse on turvallisuudesta. Ennalta-arvattavuus on yksi tärkein tekijä. Jos turvalliseen ajamiseen vaadittavat ominaisuudet tai auton suorituskyky eivät riitä kuusikaistaiselle moottoritielle, miksi siellä pitää liikkua? Lähes kaikkialla Euroopassa on rinnakkaisia reittejä, joissa voi edetä verkkaisesti häiritsemättä muita. Silloin myös onnettomuusriskit pienenevät.
Tienkäyttäjiä näyttää olevan laidasta laitaan
Ammattilaiset
Kaikista harmittomin ryhmä. Yleensä he tietävät pelin säännöt, osaavat ajaa ja huomioida muita tienkäyttäjiä. Ammattilaiset ovat yleensä hiljaisia, jopa poissaolevia. Tien päällä olevan rekkakuskin tunnistaa sisäänpäin käännetystä katseesta. Olen nähnyt sen myös taksinkuljettajilla pitkillä matkoilla. Näytti siltä, että hän nukkuu ajaessa. Kun kysyin, miksi, vastaus oli, että hän elää nyt tiessä. Tätä ilmiötä on vaikea käsittää, jos itse ei koskaan tuntenut samoin. Siviilielämässä ilmiötä ei esiinny.
Törppö-osuus – 2-3%
Siirtyjät
Paikasta A paikkaan B siirtyjät, joilla on päämäärä ja aikataulu. Aina pieni väsymys ja ärtymys päällä. Heidät erottaa helposti kassajonossa levottomasta liikehdinnästä. Heillä on olevinaan kiire. He repivät kärsimättömästi käsipaperia vessassa, huutavat lapsilleen, hotkivat ruokansa. Lapset kiukuttelevat, kun heidät pakataan takaisin autoon. Yleensä kaupasta tällainen porukka tulee ulos säkillinen karkkeja ja jäätelöitä mukanaan.
Miehet kaatavat kahvinsa pöydälle lähtiessään takaisin autolle ja kiroilevat siinä luulossa, ettei kukaan kuule. Yleensä ne ovat joko lapsiperheen vanhemmat tai pariskunnat. En koskaan nähnyt tien päällä olevaa yksinäistä naista (vielä).
Näissä porukoissa mies on yleensä kuskina, vaikka naiset ovat ilmiselvästi ajo-kykyisiä. Heille vain jää ne kaikkein “kivoimmat” tehtävät selvitellä penskojen riitoja takapenkillä ja siivota roskat autosta.
Nämä lähtevät ohittamaan ensimmäisellä mahdollisuudella huolimatta manööverin järkevyydestä. Ensimmäisellä vilkun vilahduksella vaan hyppäävät eteen.
Törppö-osuus – 20-30%
Ajantappajat
Ajan ja tien tappajat ovat keski-iältään yli kuusikymppisiä. Liikkuvat yleensä matkailuautolla. Toiseksi suosituimmat heidän keskuudessaan ovat Peugeot ja Renault tila-autot.
Heidät tunnistaa huolellisesta voileipien valitsemisesta ja kahvin kaatamisesta. He maksavat yleensä käteisellä, joka on juuri nostettu viereisestä automaatista. Heillä ei ole kiirettä mihinkään, ja he olettavat ettei kenelläkään toisellakaan. Tärkeintä antaa heidän kaivautua tiskiin ihan rauhassa. Jokaisen huoltoaseman voileipätiskillä on kaksi samanlaista puolta.
Niin kauan kun tämän ryhmän edustajat pysyvät omalla kaistallaan, kaikki on hyvin. Matkailuautolla ei mielestäni pysty ajamaan yli sen 100 km/t vaarantamatta turvallisuutta, omaa tai toisten.
Nämä lähtevät ohittamaan täysin arvaamattomasti, katsomatta peiliin ja niin hulluissa paikoissa, että henki salpautuu. Matkailuautolla (100) kestää ohittaa rekkaa (89) noin 3-5 minuuttia, eli 4-5 km. Tuolla nopeudella se tuntuu siltä, että edellä ajava jämähti paikalleen. Perässä ajavalla ehtivät palaa päreet siinä ajassa. Samoin kaikilla muilla, jotka juuttuvat yllättävään jonoon.
Pienitehoisen maasturin tai tila-auton kuskit taas yliarvioivat joko omat kykynsä tai auton tehokkuuden. Tai molempia. (Olen ajanut Peugeot 3008 kerran – ensimmäisen ja viimeisen. Se ei todellakaan kulkenut mihinkään. En saanut puristettua siitä satasta moottoritien rampilla.) Jono töksähtää ja jää matelemaan satasta ohittajan perään. Pääseminen takaisin omalle kaistalle voi kestää.
Tuntuu siltä, että ne päättivät päästä hengestään tuolla tavalla. Että viimeinen matka tuntuisi seikkailulta. Ainoa ongelma, että jokainen onnettomuus moottoritiellä on yleensä suuronnettomuus: monta autoa, kuolonuhreja, monesti täysin sivullisia.
(Ai ai, tästä tulee sanomista lukijoilta. Kyseessä oli koeajo siihen aikaan uudella 3008:lla, jossa oli 110 hv:n moottori: raskas auto olemattomalla moottorilla ja meluisa kori. Luulin ajavani 100 km/h ja mittaria vilkaistessa, se näytti 80 km/h.)
Törppö-osuus – lähentelee 50%
Maassa maan tavalla
Huomasin, miten paljon autokanta ja ajotyyli muuttui maittain. Baltia on täynnä kaikenikäistä romua. Ei niin, ettei isoja ja kalliita autoja ole lainkaan, mutta ne ovat harvakseltaan (Tallinnan ulkopuolella kalliita autoja ei juuri näy Virossakaan). Ajotyyli on vastaavan väsynyt ja verkkainen. Siellä vaikuttaa siltä, että auton merkillä ja hinnalla on väliä.
Vanhoissa ja varakkaissa Euroopan maissa autokanta nuorenee ja koko suurenee. Asia ei ole pelkästään hinnassa ja edustavuudessa. Sen huomaa, että ihmiset panostavat entistä enemmän turvallisuuteen. Lapset ovat turvakaukaloissa (useimmiten Maxi-Cosi, mitä meilläkin oli ja se sama turvakaukalo palvelee tunnollisesti jo toista lapsenlastamme, – lämpimästi suosittelen) ja istuimissa (en tietysti nähnyt merkkiä, meillä itsellään oli Cybex). Uusimmissa autoissa on myös käytössä Isofix kiinnitys lastenistuimille ja turvakaukaloille (lisää erillisessä postauksessa).
Autokannoissa näkyy myös kotimaisuus: Saksassa paljon saksalaisia autoja, Ranskassa – ranskalaisia ja Espanjassa joku ajaa Seatillakin. Saksassa ilmiö on kaikista vahvin. Epäilen, että isänmaallisuuden lisäksi myös poliittinen/taloudellinen aspekti oli pelissä: kotimaiset pankin suosivat liisareissään kotimaisia tuottajia. Kai näin sen kuuluukin olla EU:sta huolimatta.
ajotyyli
Saksassa ajotyyli on päättäväinen ja jokseenkin kärsimätön autojen kooista ja merkeistä huolimatta. Eteenpäin pitää päästä tietyllä vauhdilla. Kaikki esteet ajetaan yli jos ei pääse ohittamaan. Siellä roikutaan puskurista kiinni niin kauan, että päästät kiirehtijän eteesi. Toisaalta, he ovat kotimaassaan matkalla johonkin, turistit eivät omaksu samaa joustavaa liikennöimistä.
Kaikista vaikein ymmärrettävä ihmisryhmä olivat kuitenkin nuorehkot miehet keskikoon ranskalaisilla autoilla ja valkoisissa kauluspaidoissa. Tuntuu siltä, että heitä vaivaa alemmuuskompleksi myös tien päällä. Jos haluat törkeyksiä kassajonossa, mene seisomaan tuollaisen äijän eteen. He tupakoivat milloin sattuu ja missä huvittaa (Euroopassa tupakointi on sallittu yleensä erikseen merkityissä paikoissa). Liikenteessä ovat yhtä arvaamattomia kuin matkailuautoilijat ja melkein yhtä hitaita.
Etelään päin mennessä autot pienenevät, mutta tuntinopeus per auton pituusmetri vain kasvaa. Täytyy sanoa, että minua hirvittää nähdä tai kohdata pikkuinen kännä, joka liikkuu 150 km/h nopeudella. Se hyppii ja heiluu silminnähden. Yksi väärä liike ja menopeli lähtee lentoon. Jos oma henki ei ole kallis, eikös voi ajatella edes muita?
Myytit automerkeistä
Bemarien kuskeista vitsejä on varmaan kaikista eniten. Minusta tuntui kuitenkin, että isot saksalaiset autot ovat nykyään keskiluokkaisten perheiden suosiossa. Yleensä Audin tai BMW:n farmareista tai maastureista tuli ulos hyvinvoivia ja leppoisia perheitä teineineen. Joukkoon kuului välillä kultainen noutaja tai muhkean karvainen kissa. Ei muita erikoisuuksia. He ulkoiluttivat koiransa/kissansa sitä varten varatuilla alueilla, ajoivat tasaiseen kovin ja hyvin arvattavasti. Niillä kaikilla vilkut toimivat varsin hyvin.
Isoilla Porschella ajelevat yläluokan perheet, joilla ei ole kiirettä. Niiden auto ei vaan suostu liikkumaan hitaammin. He olivat joko nuoria perheitä pikkumukulineen tai eläkeikää lähestyvä pariskunta merkkivaatteissa.
Keskiluokan autoilla, Volkswagenin Passateilla ja Golfeilla, Opelin Insignioilla ja Astroilla, ajavat nuoremmat keskiluokan perheet, joilla on pienet lapset. Eikä ole ihme: Astran takakonttiin mahtuvat isot lastenvaunut/rattaat heittämällä. He ajavat yleensä tasaisen tappavaa tahtia, eivätkä tee kovin äkäisiä liikkeitä. Paitsi illemmalla, kuin mukuloita alkaa väsyttää. Heitä on helppo bongata ja varoa liikenteessä: heidän farmarin takakontista ei näy läpi.
Sitten hippejä kaikenlaisilla romuilla. Yleensä perheellisiä. Sekä koirien kanssa. Varoa pitää irtoavia auton varaosia!
Omat kokemukseni
Jotenkin minusta tuntuu, että me olemme niiden harvojen yhdessä liikkuvien pariskuntien joukossa, jossa naista ylipäänsä päästetään ratin taakse. Jopa Suomessa. Esa on kieltämättä parempi kuski kuin minä: hänellä on enemmän kokemusta ja ajotunteja. Eikä hän tylsisty ajamiseen niin nopeasti kuin minä.
Kun ajamiseen suhtautuu tieteellisteknisenä tapahtumana, siihen säilyy mielenkiinto paremmin. Vaikka nykyaikainen auto on huippuunsa hiottu yhdistelmä erilaista automatiikkaa, autoa ja liikettä voi kuulostella herkin aistein, kuin soittaisi miljoonan dollarin viulua. Toisaalta, voi nauttia myös epävireisen, museosta raahatun harpun soittamisesta, mielenkiintoista sekin. Vain nälkä ja väsymys katkaisee tuon yhteyden tiehen ja instrumenttiin (- E.H.).
Meillä on erilaiset vahvuudet ja heikkoudet, jotka me tiedostamme varsin hyvin, niin pystymme säätämään ajovuorot sen mukaan.
Meitä kummastellaan usein. Silläkin kerralla, kun päädyimme Via Baltica hotelliin Kaunasin kupeessa. Siellä ei ollut muita naisia talossa minun lisäkseni kuin vastaanottovirkailija. Euroopassa rekkakuski on vieläkin miesten ammatti.
Asenne
Oikea asennoituminen on tärkeää. Toisten asennevammoista on turha provosoitua. Hymyile ja käännä selkäsi. Oma asennevamma on se vaikein osuus: sen tunnistaminen ja korjaaminen käy työstä. Mutta tie palauttaa nopeasti maan päälle.
Olen kuunnellut ja lukenut lukuisia tarinoita ja haaveita road tripeistä. Pelkääjän penkillä on helppo tarinoida ja haaveilla. Erikoisesti, kun niitä kitiseviä mukuloita ei vielä ole. Apukuski, joka etenee kahdeksaakymppiä ja tekee vain ne helpoimmat tienpätkät, on silti parempi, kuin jatkuvasti höpöttävä matkaseuralainen.
Aikataulut
Markus olisi saanut kunniamerkin käytöksestään matkan aikana. Miten 8-vuotias pystyy käyttäytymään asiallisemmin kuin useimmat aikuiset? Häneltä ei tullut kitinää, vaan ainoastaan mielipiteitä tarvittaessa. Jos hänellä oli joku tarve tai hätä, hän ilmaisi sen selkeästi ja hyvissä ajoin. Meillä pullonkaulat ovat ihan eri paikoissa kuin normaaleissa perheissä 🙂
Hulluilla ja neroilla on omat erikoiset puolensa. Onneksi meillä on enemmän kyse jälkimmäisestä. Poikamme on sillä tavalla erikoinen, että hän ei syö kuin silloin, kun asiasta muistutetaan tai tarjotaan ruoka nenän eteen. Ei makeaa eikä kovin mielellään mitään muutakaan. Istuessaan joskus lähes 10 tuntia päivässä sitäkin vähemmän. Sen takia suunnittelimme tauot niin, että pääsemme ruokkimaan häntä suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin hän tavallisena päivänä syö.
Lasten kanssa matkustaessa taukoja kannattaa pitää usein ja jokseenkin suunnitellusti. Via Baltican varrella taukopaikkoja on vieri vieressä. Pikkuruisten Baltian maiden köyhälle maaseudulle Via Balticasta kuoriutui merkittävä tulonlähde. Yllättävintä on se, että palvelun hinta-laatu suhde on varsin hyvä. Via Balticaa ajoimme niin usein, että meillä on omia suosikkeja taukopaikoille sen varrella (Day 1. Via Baltica).
Saksasta eteenpäin taukopaikat harvenevat niin, että pysähdykset oikeasti kannattaa suunnitella etukäteen. Seuraavaan pissa/ruoka/leikkipaikkaan voi olla päälle 50 km tai enemmänkin.
Reitti
Tämä on yksi Euroopan pääreiteistä, myös ehkä suorin ja tylsin tie Euroopan halki. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa tappaa (mutta kun Markuksen piti aloittaa koulu 12.9.2020), olisin mielelläni ajellut Sveitsin kautta ja rannikkotietä Ranskan ja Espanjan Rivieran läpi. Se reitti on mutkikkaampi, mutta maisemat siellä ovat aivan toista luokkaa. Ehkä vielä joku kerta.
Ruokavalio
Ruokavaliosta huomasin, että mitä kevyemmin syö, sitä helpompi on autossa olla. Aterian pitää olla myös hyvin monipuolinen. Satasella ajavat aivot kuluttavat yllättävän paljon energiaa. Eikä pulla ja kahvi kelpaa ravinnoksi kovin pitkälle.(Ovatko ravintoa lainkaan?) Parhaimmat olivat kana- ja kalasalaatit (ainakin minulle). Pojat söivät tukevampia aterioita, heillä on varmaan paremmat mahat ja enemmän lihasmassaa.
Allergiat (myös keliakia ja laktoosi-intoleranssi) on otettu huomioon kiitettävästi. Aineosat on merkitty yleensä selkeästi. Baltian maissa käytetään ylipäänsä hyvin vähän allergeeneja sisältäviä ainesosia. Ruoat ovat simppeleitä ja selkeitä. Suunnilleen, syöt mitä näet lautasella. Säilöntäaineista jää, suola ja sitruunamehu ovat miltei ainoat.
Saksasta eteenpäin, pihvitkin sisältävät gluteiineja. Onneksi siellä kastikkeet olivat yleensä tarjoiltu erikseen. Ranska ja Espanja olivat minulle vaikeampia: valkosipulin käyttö on niissä keittiöissä turhan runsasta. Sellaisen aterian jälkeen en pysy pystyssä, puhumattakaan ajamisesta. Se nimittäin laukaisee hirveitä migreenikohtauksia: kaksi pahinta itseäni allergisoivaa ryhmää ovat sipuli ja teiini. Varomaton, valkosipulilla höystetty ateria olisi lukinnut meidät molemmat ajokyvyttömänä kahdeksi päiväksi paikoillemme.
Erikoistarpeet
Huomasin, että myös erikoisryhmien tarpeet on huomioitu hyvin. Tähän luen mukaan liikuntarajoitteiset ja lapsiperheet. Jokaisessa paikassa, jossa kävimme, oli sekä ramppi että lastenhoitohuone. Toisaalta invavessat ilmestyivät vasta hiljattain Via Baltican uusimmille huoltoasemille ja kauppakeskuksiin.
4513 ARCHIVES
DAY 1. VIA BALTICA
DAY 2. SISÄMAAHAN
DAY 3. PITKÄ VALKOINEN PURO
DAY 4. RANSKAN NURJA PUOLI
DAY 5. KULTAINEN KESKITIE JA YÖ LUOSTARISSA
DAY 6. KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ – MOOTTORITIE AURINKOON
DAY 7. UUDEN ELÄMÄN ALKU (OIVALLUKSET)
TRAVEL ARCHIVES
Portugal Archives
#roadtrip #travel #traveleurope #euroopanhalki #matkailu #4513 #viabaltica #espanja #portugali #traveleurope #invia #portugali #espanja #ranska #saksa #puola #viro #liettua #latvia
Subscribe to our newsletter!
Visits: 223
4 vastausta artikkeliin “4513 km pitkä postaus – Day 7”