Raivarit perhepedistä

#Meidän paikkamme maailmassa

Onko vauvan paikka perhepedissä tai omassa sängyssä? Mielipideitä o yhtä paljon kuin perheitä. Ja onkin oikean vastaus. Ainakin minun mielestäni.

Hassuinta on se, että perhepedin vastustajat ovat yleensä niitä onnekkaita ihmisiä, joiden vauvat nukkuivat kiltisti omissa sängyissään heti sairaalasta tultuaan. Syyttävän sormen osoitukset raivostuttavat vieläkin.

Jos mennään maailmalle, sairaalasynnytys on vieläkin harvinaista herkkua. Kiinalaiset ovat nykyään synnyttämässä usein sairaalaympäristössä, ja se lisää tilastoihin mukavuutta. Muuten, kotisynnytys ja perhepeti on hyvin tavallinen asia. Paitsi Suomessa.

Tuntikausia omassa sängyssään nukkuva lapsi, kaikkien arkipäiväisten askareiden ja äänien keskellä, on hieno unelma. Voi olla, joillakin se toteutuu. Mekin aioimme tehdä niin. Meidän poika oli vauvana hyvin herkkä äänille. Poika nukkui, kuuloaisti ei. Hän nukkui vain sylissä (ensimmäiset 3 kuukautta) tai sitten jommankumman vieressä. En voi sanoa, että oli hyvin mukavaa nukkua vauvan kanssa samassa sängyssä. Olisin mielelläni levännyt öisin. Mutta näin siinä kävi, eikä meidän vanhempien tahdolla ollut mitään jakoa.

Unikoulu päättyi karmeaan floppiin: vauva pystyi huutamaan monta tuntia putkeen vaatien syliin nostamista. Unta riitti suunnilleen vartiksi sen jälkeen, kun vauva oli laskettu sylistä sänkyyn. Puolentoista kuukauden päästä luovuimme. Meillä ei vaan ollut enää voimia taisteluun. Kuinka kauan pystyisitte olemaan nukkumatta? Kokeilkaa vaikkapa viikon verran näin aluksi.

Lapsi suostui nukahtamaan omaan sänkyyn puolitoistavuotiaana ja vasta silloin, kun pinnasängyn etuseinä oli otettu pois niin, että hän pääsi sieltä pois silloin, kun halusi. Hän kipitti meidän sänkyyn joka ikinen yö, vuosia. Sitten ehkä joka toinen yö. Jossakin vaiheessa minä lakkasin heräämästä siihen. Aamulla vaan löysin kerta toisensa jälkeen lapsen vierestäni. Nyt ehkä kerran tai pari kuukaudessa (hän on 9).

Nyt koen, että meidän idioottimainen tappelu kitisevän lapsen tahdon kanssa ei ollut minkään arvoista. Olisi pitänyt kuunnella omia vaistojaan eikä toisten neuvoja. Jokaisella perheellä pitää olla oma vapaus päättää omista asioistaan, eikä ylenpalttinen yleistäminen kannata. Minä en tarkoita tietenkään väkivaltaa, fyysistä kuritusta tai henkistä pahoinvointia aiheuttavaa kohtelua.

Tervettä järkeä saa silti käyttää kasvatusasioissa.