Äitienpäivä 2026.
Minä harvoin kirjoitan äitiydestä ja nimenomaan omasta äitiydestäni. En koe, että minulla olisi tähän väliin mitään lisättävä, koska meillä ei ole lapsemme kanssa mitään erityisiä ongelmia. Minua tavallaan nolottaa puhua omasta keskiverto-äitiydestäni.
Poikamme on terve, tavallinen, pärjää hyvin koulussa (erityisesti matematiikassa ja tieteissä, mutta suorittautuu muistakin aineista kohtuullista paremmin), käyttäytyy normaalisti, opettajien mielestä erinomaisesti, syö ja pukee itse, tekee mitä pyydetään, urheilee kun pakotetaan. Hän ei riko kenkiä ja puhelimia joka kuukausi, tuo omat tavarat koulusta takaisin säännöllisesti, osoittaa mieltä vain kotona ja osaa silloinkin tuoda oman mielipiteensä esille tilanteeseen sopivalla tavalla.
Huomasin, että muutkin samantapaiset, tavalliset ja ongelmattomat perheet, ovat omasta perhe-elämästään varsin hiljaa.
Tästä minulle tuli mieleen, että someen ja valtamediaan tavallisten perheiden hiljaiselo tuo aikamoisen vääristymän. Ongelmattomia keskivertoperheitä, niin ikään lapsia ja nuoria, on paljon enemmän kuin poikkeuksellisia. Mutta heistä ei puhuta. Moninaisuus on tietty hyväksi, mutta ei kai se ole alkanut mennä siihen, että tavallinen ei enää kelpaa. Poikkeuksellisuus ja ainutlaatuisuus on muodissa. Pitää ensin tehdä jotain tyhmää, että voi kertoa kuntoutuneensa. Otsikoissa on se, mikä myy.
Kai te vanhemmat muistatte kertoa omille tavallisille, keskivertolapsillenne sen, että teille he ovat ainutlaatuisia? Ja ettei keskivertaisuudessa ole mitään vikaa?
Ilman muuta, oma lapseni on minulle kaikista ainutlaatuisin, lahjakkain ja rakkain. En meinaa hieroa sitä teidän neniin, koska epäilen, että ajattelette omista lapsistanne juuri samalla tavalla. Se on luonnon laki.
Se on voima, jolla ihmiskunnan evoluutio pääsi eteenpäin. Äiti on aina ollut haavoittuvassa asemassa yrittäessään puolustaa omaa jälkikasvuaan pedoilta ja vihollisilta. Äidillinen rakkaus antoi hänelle voimia, joita pienestä kehosta ei aikaisemmin esiintynyt.
Sama voima pakotti isiä löytämään itsestään sisua taistella kolmen edestä ruokkiessaan omaa naista ja jälkeläisiä. Ego ei pakota puolustamaan toisia eikä jakamaan saalistaan kenenkään kanssa.
Tavallisuus kunniaan!
Lapsi osaa iloita tavallisista asioista. Rutiininomainen kaupassakäynti, viikonloppu kotioloissa, lenkki tutulla polulla. Musta tuntuu, että rutinoituminen tapahtuu meidän pään sisällä, eivätkä ulkoiset tekijät ole aina vastuussa siitä. Eihän koskaan voi mennä samaan jokeen: vesi ei koskaan ole sama, vaikka meistä se välillä näin tuntuu.
Toki, lapsetkin tykkäävät vaihtelusta ja seikkailuista. Mutta he eivät sulje arkea pois mielestään, kuten aikuisilla on tapana. Miettikää vaikka, kuinka kauan lapsuutenne kesti? Maksimissaan nuo 18 vuotta, luulisin. Mutta kuinka paljon muistoja niistä ajoista on? Niinpä… Entäs aikuisikä? Sitä itsellänikin on ollut jo yli 30 vuotta. Mutta muistikuva arjesta uupuu miltei kokonaan.
Olisi varmaan hyvä ottaa käyttöön päiväkirjamerkintöjä. En tosin koskaan pitänyt päiväkirjaa paria päivää pidempään, koska sen kirjoittaminen muuttui tylsäksi rutiiniksi hyvin nopeasti, joten varmaan turha aloittaakaan.
Jos lapsi tarvitsee jotain meistä vanhemmista jokapäiväisesti, niin se on turvaa ja tieto siitä, että häntä rakastetaan juuri sellaisena kuin hän on. Nämä asiat eivät määräydy sen mukaan, kuinka rikas tai köyhä perhe on, ja kuinka paljon materiaalisia rakkaudenosoituksia lapsi saa.
Eikä sen mukaan, miten hän menestyy koulussa tai harrastuksissa. Mutta on se välillä vaikea pidättäytyä väläyttämästä, että äiti rakastaa sinua enemmän, jos saat paremman arvosanan tai tyhjennät pesukoneen 😉.
Hyvää äitienpäivää vuosimallia 2026!
Äitienpäivä 2026.
Referenssit:
Hyvää äitienpäivää!
Hyvä kirjoitus. Äidin rakkaus ja koko perheen rakkaus on tärkeä voimavara ja turva, kaikile lapsille. Taitaa tosiaan olla niin, että vähemmän kirjoitetaan ongelmattomista, tavallisista nuorista, vaikka heitä kuitenkin enemmistö. Ollaan läsnä eikä jätetä nuoria yksin pätee varmaan joka perheeseen.
Hyvää äitienpäivää 🙂
Omat lapseni ovat jo aikuisia ja omissa kuvioissaan. Paljon muistellaan perheaikaa ja olen saanut huomata että ne parhaat ja kantavat muistot ovat siitä tavallisesta arjesta. Ja vielä usein sellaisesta kun itsellä on ollut huoli siitä että ei voi tuottaa niitä huippukivoja asioita ja tapahtumia, koska ei vaan ollut varaa. Tytöt ovat kertoneet, että se aika oli merkittävää, koska tehtiin niin paljon yhdessä kaikkea tavallista.