Tuoko raha onnea?

Tuoko raha onnea?

Tuoko raha onnea eli nykypäivän onnellisuuden määritelmä

Yleensä on tapana sanoa, ettei raha tuo onnea. Mutta pystyykö rahattomana olla onnellinen? Siis aidosti onnellinen tässä yhteiskunnassa, jonka yksi peruspilareista on universaali vaihtosysteemi. Ja myös silloin kun omiin perusunelmiin kuuluvat perhe, perheen koti ja perusarki.

Asia kiinnosti minua niin, että jäin tutkimaan sitä perusteellisemmin.

Nopeasti kävi ilmi, että se on tunnetusti ja hyvin laajasti kiinnostunut myös tutkijoita. Siihen tutkimukseen perustuu monen maan sosiaaliturvasysteemi ja yleisen hyvinvoinnin tavoittelu. Ajatuksena se on hyvä, mutta miten asia todellisuudessa toimii, onkin eri juttu. Emme kuitenkaan mene tällä kerralla politiikkaan, vaan puhtaasti onnellisuuteen.

Moniulotteinen hyvinvointi – mitä tutkimus oikeasti sanoo?

Tieteellinen tutkimus ei tue yksinkertaista “onnellisuuden reseptiä”. Päinvastoin: hyvinvointi on moniulotteinen ilmiö.

Tutkimuksissa mainitaan useimmiten kolme eri hyvinvoinnin ja onnellisuuden ulottuvuutta: subjektiivinen, psykologinen ja taloudellinen. Tämä malli on otettu nyt myös taloudellisen kehityksen laajemmaksi määritelmäksi (huomautus: taloudellinen kehitys ei ole sama kuin taloudellinen kasvu, eli bruttokansantuotteen kasvu ei vielä takaa kehitystä).

1. Subjektiivinen, eli subjective well-being koostuu yleensä kolmesta osasta:

myönteiset tunteet
kielteisten tunteiden vähäisyys
elämäntyytyväisyys

2. Psykologiseen hyvinvointiin kuuluvat esimerkiksi:

kokemus merkityksellisyydestä
autonomia
kyky kasvaa ja oppia
myönteiset ihmissuhteet

Tämä laajentaa onnellisuuden käsitettä niin, ettei se ei ole enää vain “hyvä fiilis”, vaan myös syvempi kokemus siitä, että elämä on omannäköistä ja mielekästä.

Pitkittäistutkimukset osoittavat myös, että laadukkaat ihmissuhteet ovat yksi vahvimmista hyvinvoinnin pilareista.

3. Taloudellinen turva

Tulotasolla on merkitystä perusturvan ja turvallisuuden kannalta. Köyhyys kuormittaa ja heikentää hyvinvointia. Mutta tietyn rajan jälkeen lisätulot eivät enää lineaarisesti lisää onnellisuutta.

Tämä on tärkeä tasapaino: taloudellista realismia ei pidä sivuuttaa, mutta myöskään varallisuutta ei voi asettaa universaaliksi onnellisuuden mittariksi.

Taloudellista hyvinvointia onnellisuuden yhtenä tukipilarina aliarvioidaan julkisessa keskustelussa turhan usein. Raha ei itsestään tuo onnea, mutta köyhyys vie sen tehokkaasti rajoittamalla itseilmaisun ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia.

Miten maailma on muuttunut onnellisuuden saralla?

Tuoko raha onnea - Helmikuun ajatuksia possu parties

Itse asiassa ei juuri mitenkään, valitettavasti. Määritelmä onnellisuudesta on muuttunut, mutta vain kapeasta kapeaan. Tätä voisin kuvata niin, että pipo kiristää edelleen. Vaihdoimme toki pipon mallia, mutta se on yhä liian ahdas.

Yritämme edelleen ahtautua johonkin tiettyyn malliin, jonka pitää sopia aivan kaikille.

Aikaisemmin – erityisesti naisille – onnellisuus ja onnistuminen määriteltiin usein hyvin konkreettisesti: avioliitto, perhe, koti. Yhteiskunnallinen rooli määritteli elämän onnistumisen.

Sitten tapahtui vapautuminen. Koulutus, työura, taloudellinen itsenäisyys, valinnanvapaus. Nyt onnellisuus näyttää tältä: tuottavuus, itsensä kehittäminen, tavoitteellisuus, näkyvyys ja jatkuva kasvu.

Tehtävälista ei kun piteni. Eli, kun katsoo tarkasti, muotti on edelleen olemassa. Se on vain erimallinen.

Ennen onnellisuus oli “hyvä vaimo ja äiti”. Nyt se on “optimoitu, tietoinen, tavoitteellinen yksilö”. Kumpikin voi olla totta jollekin. Ongelma syntyy, kun siitä tehdään ainoa hyväksyttävä normi.

Metafora toimii tässä hyvin: ennen se oli tiukka villamyssy, nyt trendikäs merinopipo. Mutta jos koko on väärä, päätä puristaa silti.

Ihme kyllä myös itseapu-kirjallisuus usein vahvistaa tätä mallinnusta. Se tarjoaa valmiin kaavan, jota on helppoa seurata:

Herää viideltä
Meditoi palmun alla
Hyppää avantoon kylmäaltistukseksi
Aseta kvartaalitavoitteet
Manifestoi

Ohje kuulostaa selkeältä ja hallittavalta. Ja siksi se myy. Mutta ihmisen elämä ei ole työprojekti. Se on konteksti, historia, temperamentti, sattuma ja suhteet.

Kaikki eivät halua johtaa yritystä. Kaikki eivät halua kiivetä Kilimanjarolle. Kaikki eivät halua näkyä somessa.

Joillekin onni on hiljaisuus. Toisille liike. Kolmannelle turva. Neljännelle riski.

Vertaileminen itseänsä muihin on suora tie epäonnistumiseen. Sen olen jo oivaltanut. Tähän viittaa myös Frank Martela kirjassaan “Älä etsi onnea” (2025).

Mutta miten välttäisimme jatkuvaa vertailua? Se on kyllä miljoonan taalan kysymys, johon ei ole helppoa ja yksinkertaista, jokaiselle sopivaa vastausta. Vertaileminen on sekin yksi kilpailuyhteiskunnamme perusasioista: otamme toisistamme mittaa urheilussa, työprojekteissa ja itsensä kehittämisessä. Tähän perustuu myös suhteellisen taloustieteen köyhyyden käsite. Eihän kukaan suomalainen oikeasti ole köyhä, jos vertaa muuhun maailmaan. Kehittyneissä maissa köyhyys on vain suhteellista ja määräytyy yleensä keskipalkan tai mediaanipalkan mukaan.

Mitä jos onnellisuuden ei tarvitsekaan olla tavoite, joka on pakko saavuttaa? Se voi myös olla tila, jossa ei tarvitse yrittää jatkuvasti mahtua väärän kokoiseen pipoon. Ja joskus se pipon malli voi vaihtuakin elämäntilanteen mukaan – eikä siinä ole mitään epäonnistumista.

Kiristääkö oma piponi?

Tuoko raha onnea - Helmikuun ajatuksia possu in winter

Elämä ei ole huippuhetkien sarja. Se on toistuvien peruspäivien ketju. Jos arki ei kanna, juhlat eivät pelasta.

Nirvana, läpimurto, elämänmuutos, iso unelma, huippufiilis?

Toki, suuret hetket tekevät onnelliseksi. Hetkeksi. Mutta suurin osa elämästä ei ole huippuja. Se on maanantaipäiviä viikonloppujen sijaan, laskujen maksamista, tylsiä työtehtäviä, small talkia työkavereiden kanssa syvällisen keskustelun sijaan ja rauhallinen ilta kotona päivän kohokohtana.

Tutkimus tukee tätä hyvin vahvasti: pitkäkestoinen hyvinvointi rakentuu enemmän vakaudesta kuin huippukokemuksista.

Psykologisesti ihminen tarvitsee ennen kaikkea ennustettavuutta, turvallisuutta, toimivia ihmissuhteita ja kokemusta siitä, että arkielämä kantaa.

Ehkä onnellisuus ei olekaan sitä, että herään viideltä, meditoin, juoksen puolimaratonin ja manifestoin suuresti jo ennen aamukahvia. Minulle se on sitä, että arki toimii. Että talous ei nitise liitoksistaan joka kerta kun matkustamme pariksi päiväksi naapurimaahan. Että terveys ei petä. Että työllä on merkitystä ja kotona rauha. Että voin varata seuraavan lomamatkan tai syödä ulkona ilman eksistentiaalista kriisiä ja pelkoa romahduttaa talouttani tiramisun takia.

Elämä ei ole jatkuvaa läpimurtoa eikä viikonloppua. Se on maanantai, tiistai ja keskiviikko. Hiljaista etenemistä. Jos nuo saavat minut hitaasti ja varmasti eteenpäin, en tarvitse nirvanaa. Riittää, että pipo ei purista.