Viikko 34 – Historian havina

Viikko 34-2024 – Historian havina.

Viikko 34

Tämä viikko oli ensimmäinen työviikkoni, joten siihen on mahtunut enimmäkseen lukuvuoden valmisteluja. 

Merkittävin asia, josta on mainittava, on Ukrainan itsenäisyyspäivä, jota vietetään 24.8. Kolmatta kertaa sodassa. 

Sekä Vilnassa että Kaunasissa sisarmaata on juhlittu suurin elein. Sotilaallisia paraateja ei pahemmin näkynyt, mutta marsseja Ukrainan puolesta (tai mielenosoituksia sotaa vastaan) sekä erillisiä teippauksia olen bongannut useita. 

Historian havina

Olen hyvin kiinnostunut historiasta, tosin enemmän antiikin ajoista kuin nykyhistoriasta. Siihen on syytäkin.

Olen sattunut syntymään sellaiseen paikkaan, että passini olisi nyt vaihtunut jo kolmanteen otteeseen ilman, että olisin muuttanut kotiosoitetta. Onneksi älysin häipyä sieltä ajoissa vähin äänin. 

Historian käännekohdissa on tylsää elää, näin pienen ihmisen näkökulmasta. 

Historiallisten tapahtumien ymmärtäminen ja käsitteleminen herättää tunteita laidasta laitaan. Omaa paikkaansa ihmiskunnan historiassa on vaikeaa hahmottaa tapahtumahetkellä, siihen tarvitaan etäisyyttä ja aikaa. Mutta niin hullulta kuin se kuulostaakin, jokaisella meistä on merkityksensä. Massa koostuu yksilöistä ja heidän valinnoistaan. Nykyään entistäkin selvemmin.

Toivon tosin, että meiltä jää historiaan jotain muutakin kun jätevuori. 

Nyky-yhteiskunnassa historian tuntemusta arvostetaan ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Se on positiivinen suunta. Tuntematta historiaansa ei voi suunnitella tulevaisuutta. 

Joskus mietin, miltä tuntuisi elää sellaisessa maassa, jossa mitään ei ole tapahtunut vuosikymmeniin. Vaikkapa sellaisessa tyynessä poliittisessa maisemassa kuten Sveitsi. Se ei ole edes EU:n jäsen. 

Pieniä tekoja

Kaikkea ei voi säilyttää, kaikkea ei voi jättää samalle paikalle. Sen takia ihailen sitä, miten Euroopassa suhtaudutaan vaikkapa historiallisiin rakennuksiin. 

Olen törmännyt useasti sekä Liettuassa että Puolassa siihen, että historiallisia kiinteistöjä upotetaan uudisrakennusten sisälle. Maltalla alle 300 vuotta vanha talo onkin uudisrakennus 😁. Siellä historiallisia kohteita joko ohitetaan rakennushankkeissa kohteliaasti tai peitetään lasilla tulevaisuuden kaivauksia varten. 

Oman elämänsä sankari

Mietin usein sitä, miten paljon elämä on muuttunut oman vajaan 50 vuoden taipaleen aikana. 

Suurin osa lapsuudestani osui 1970-80-luvulle. Hullua aikaa sinänsä. Maailma mullistui silloin täysin. Teknologiassa, politiikassa ja tieteessä on tapahtunut muutoksia, jotka antoivat uutta suuntaa koko historian kulkuun.  

Minua eniten kiehtoo suurten historiallisten tapahtumien psykologinen näkökulma, se, miltä ne näyttävät tavallisen ihmisen silmissä tapahtumahetkellä. Silloin kun niihin ottaa etäisyyttä, näkökulmakin muuttuu täysin. 

Olen usein ihmetellyt sitä, että kun satuin lukemaan samoista tapahtumista vuosikausia jälkeenpäin, ne eivät lainkaan vaikuttaneet samoilta tapahtumilta. Tai tavallaan joo, ja tavallaan ei. 

Pettääkö muistini? Valehteleeko lähde? Vääristyykö todellisuus omassa päässäni? Mahdotonta sanoa. Ihmisten muisti on rajallinen ja epävarma. Lähde ei sekään ole ollut silloin paikan päällä vaan se on myös joidenkin henkilöiden näkemys asiasta. Ihmisaivoilla on todistetusti kykyä muokata todellisuutta omaan tarkoitukseen sopivaksi.

Muistan hyvin tarkasti monia asioita lapsuudestani ja nuoruudestani aina osoitteita ja puhelinnumeroita myöten. Yhtä hyvää nimi-  ja kasvomuistia en omista.  

Olen huomannut, että jo 1960-80 luvuilla Suomessa jostain syystä muutettiin paljon. Ehkä työn perässä tai parempiin asumisolosuhteisiin. 

Ukrainan 1960-1980 luvut olivat stagnaation aikaa. Vaikka koko maailma oli jo toipumassa toisesta maailmansodasta ja kehittyi juuri silloin kovaa vauhtia, Neuvostoliiton alueella se oli aikaa, jolloin kehitystä tapahtui hidastetulla tahdilla. Silloin alettiin rakentaa paljon lähiöitä, juuri niitä länsimaisia ihmisiä kauhistuttavia asuinalueita, jotka kaikki olivat rakennettu samaan kaavan mukaan kaikissa itäblokin maissa ja joita kukaan ei ole koskaan korjannut siitä lähtien. Asukasluvun räjähdysmäinen kasvu oli vaatinut kustannustehokkaita asutusratkaisuja.

Myös kouluja tuli paljon uusia ja nekin samoilla kaavoilla. Tiedättekö sellaisen déjà vu -fiiliksen, että tiedostat olevasi eri paikassa, mutta rakennus näyttää kipeän tutulta? 

Oma kouluni oli sentään vanhaa rakennuskantaa, yksi koko kaupungin neljästä rakennuksesta, jotka selvisivät silloin sodasta pystyssä.

Yleisestikin oman historiani erikoisuus on siinä, että asuinpaikkani oli yksi harvoista poikkeuksista koko NL-alueella. Moni asia oli tehty ihan eri tavalla, mitä kaava olisi vaatinut. 

En tiedä, miten muissa paikoissa, mutta Krimillä taloja oli rakennettava kestämään maanjäristyksiä. Se on seismisesti hyvin aktiivinen alue. Viimeisen suuren, liki 7 richterin asteen, maanjäristyksen epicenteri osui sinne tosin vuonna 1927, mutta turkkilaiset maanjäristykset tuntuivat siellä hyvin vahvasti. 4-5 richterin astetta oli suhteellisen yleinen tapahtuma.

Toki, muutama korkeampi talo kaupungista löytyi, silloin maksimi oli 12 kerrosta. Nuo olivat betonista. Muut rakennukset, viiteen kerroksen asti, kuten meidänkin kerrostalo, oli rakennettu paikallisesta kalkkikivestä, jonka nimikin oli inkermaninkivi, kaivoskaupungin mukaan. Eikä näitä taloja ole eristetty tai päällystetty koskaan. Joten koko kaupunki oli valkea. Jos taloon oli tehty harjakatto, niin se oli oltava punainen tiilikatto. Ja piste.

Lämpöeristys saavutettiin seinan paksuudella, koska kyseisellä pehmeällä kalkkikivella sattuu olemaan sellainen lämpöä eristävä ominaisuus. Talvella oli tietty välillä kylmä sisällä, jos lämpötila onnistui putoamaan alle +5C. Keskuslämmitys meillä sentään oli.

Omalla tavalla se on hauska historiallinen seikka, eli sikäläiset asukkaat ovat hyvin kovapäistä porukkaa. Kun talot olivat rakennettu näin yli 2000 vuotta, mikään ei muutu. Puutalo oli ajatuksena sarai. Se on Turkissa ja Lähi-Idässä, että sarai on niin kuin palatsi, mutta meille se oli lato. Eli näin kävi, että ainoa paikka, missä NL lähiöt olivat tehty muusta materiaalista kun betoniblokeista, oli Krimin etelärannikko. 

Nyt rakennustekniikka on kai muuttunut. En ole perehtynyt. 

Itse asiassa uutena se lähiö, jossa asuin, oli varsin kaunis. Meillä oli suuri ja vehreä piha, omat pienet kaistaleet puutarhaa talon ympärillä. Oli paljon yleistä pihaa ja puita, joihin pääsi kiipeilemään sujuvasti. Oli meillä voimistelutelineet, pallokenttä, tennispöytä, mutta puut ovat ne kaikista parhaat. 

Vielä silloin kun olen syntynyt, elämänpolkuni näytti varsin selkeältä ja ennalta arvattavalta. Valinnanvaraa ei liiaksi ollut tarjolla. Mutta ei kestänyt kuin kymmenisen vuotta, ja kaikki tuttu ja turvallinen maailma oli mennyttä. Itse en silloin osannut kuin iloita asiasta. Edessäni häämötti avara maailma.

Se oli ollut tietynlainen harha.

Lapsuudessa monia asioita ei huomaa, eikä oikein ymmärrä. Lähiöt olivat silloin  päätepysäkki. Sieltä ei päässyt koskaan pois. Siellä asuttiin loppuun asti, koska mitään muuta tietä ei ollut.

Toki, harvat ja valitut pääsivät pois, mutta se oli vaatinut usein mahdottomia. Vähän kuin keskitysleiristä pakeneminen. Asioiden olisi pitänyt muuttua, mutta en oikein usko siihen. Meneillään oleva sota on palauttanut kaikki alkupisteeseen. 

Mitä sellaista piti tehdä, että lähiö olisi löysyttänyt otettaan ihmisestä? Esimerkiksi valmistautua kaksikielisestä koulusta, jossa englantia oli enemmän kuin äidinkieltä heti ensimmäisestä luokasta alkaen. Opetussuunnitelma oli erittäin vaativa. Piti myös pärjätä hyvin kaikissa aineissa, vaadittu keskiarvo oli 8. Kutosella koulusta lensi kuin seiväs (ensimmäiset 8 vuotta olivat rankkoja, mutta ilman tuota musiikkikoulua mulla helpotti jo kummasti).

Sitten olisi voinut opiskella autonomian ensimmäisessä taloustieteiden korkeakoulussa, jossa opetettiin markkinataloutta. Opetus sielläkin tapahtui osittain englanniksi. 

Se oli kallista. Joten koko opiskelun aikana piti tehdä töitä. Viimeisenä vuotena myös täysipäiväisesti. 

Osa kavereistani meni naimisiin ja muutti… toiseen samanlaiseen lähiöön. Jos tuli avioero, he muuttivat takaisin omien vanhempiensa tykö. Aika harva pystyi 90-luvulla muuttamaan omilleen. Vanha systeemi oli hajalla, uutta ei ollut vielä rakennettu. 

Osa muutti pois maasta. Tavalla tai toisella. Se oli silloin ainoa järkevä ratkaisu. Nuo samat kaverit, jotka opiskelivat kanssani siinä kaksikielisessä koulussa ja taloustieteiden korkeakoulussa. He, joilla oli riittänyt sisua repeytyä juurineen ja lähteä lentoon. 

He opiskelivat sinnikkäästi kolmatta ja neljättä kieltä (joillekin se olikin tuo kuuluisa heprea – respect!). 

Toisille se oli suomi. En osaa verrata, kumpi on sitten vaikeampi. Hepreaa puhuu vajaat 10 mln ihmistä. Suomea puolet siitä. 

Viikko 34-2024 – Historian havina.

Referenssit:

• Historian syövereihin – Koulumaailma Neuvostoliitossa – In Via 
• До Дня Незалежності України у Вільнюсі відбулась акція з плетіння маскувальних сіток для українських захисників
• Литва з Україною! До Дня Незалежності України, 24 серпня, на Кафедральній площі Вільнюса відбувся мітинг на підтримку України | Посольство України у Литовській Республіці
• 1927 Crimean earthquakes – Wikipedia 

Kuvat ovat otettu Kaunasissa, Vilnassa ja Suwalkissa.

© 2024 VIA PER ASPERA AD ASTRA