Matka menneisyyden kaupunkeihin.
Koostaessani omia Matka-aakkosia olen miettinyt monien kaupunkien kohdalla, miksi juuri tämä paikka jäi itselleni muistiin, vaikka siinä ei välttämättä ole mitään erikoista muiden silmissä. Joskus kontekstit ovat ilmiselviä, ja joskus ajatus lähtee harhailemaan niin kauas, että esille tulee yllättäviä asiayhteyksiä.
Siitä huomasin jälleen kerran, kuinka paljon tunnelatausta kuuluu omaan ja toisten elinympäristöön. Kulttuuriseen ja etniseen perimään kuuluu paljon tunteita, luuloja ja ennakko-odotuksia, ja se kaikki vaikuttaa siihen, miltä maailmaa näyttää meidän silmissä ja miten meidät nähdään siinä ympäristössä.
Vaa’alla on kahta lajia sigmaa: ne ennakkoluulot, mitä ihmisillä saattaa olla meitä kohti, ja se, mitä me olemme tottuneet pitämään ja näkemään oikeana.
Mikään näistä kaupungeista ei ole hävinnyt kartalta fyysisesti, mutta sellaisenaan, miten ne itse muistan, niitä ei enää ole. Satuin käymään tai jopa asumaan siellä juuri muodonmuutoksen aikana.
Puhun täällä paljon itsestäni, koska nuo ajatukset ovat sattuneesta syystä ainoat autenttiset kokemukset asiasta tämän pään sisällä.
Case Study: Me, Myself and I
Koska (epä)onnistuin syntymään valtioon, jonka nimi oli Neuvostoliitto, monesti oletetaan, että minun pitää ymmärtää, osata ja olla osa sen ideologiaa, propagandaa ja elämäntapaa.
Totuus on kuitenkin se, etten tiedä mistä oli kyse. Valtio oli suuri ja tilkkuinen ja alueelliset erot olivat valtavia. Se myös kerkesi hajoamaan ennen kuin pääsin peruskoulusta.
Oma kotikaupunkini oli sen mittasuhteissa pieni, mutta erittäin kuuluisa. Sen kaikki rakennukset olivat valkoisia, paikallisesta kalkkikivestä rakennettuja ja jokaista taloa kruunasi tiilenpunainen katto. Se kuului asiaan, kuten myös kaupungin keskustan soikea kaava.
Uusia, mitäänsanomattomia lähiöitä tuli rakennettuna vasta 80-luvulla kaupungin laidalle, ja ne keräsivät valtavasti paheksuntaa.
Omakotitaloalueet olivat varakkaimpien asutuksia ja yhtä valkoisia, monikerroksisia rakennuksia nekin oli. Eikä tässä ole kyse vielä mistään uusrikkaiden noususta 90-luvulla.
Kaupunki oli aina putsattu viimeisen päälle eikä kukaan paikallinen heittänyt kadulle jäätelön paperia tai tupakantumppia. Se oli rikos.
Kaupungin yli 2000 vuoden historiallista perintöä kunnioitettiin niin paljon, että Toisen Maailmansodan jälkeen kaikki maan tasalle pommitetut rakennukset (ja ehjiä oli jäljellä 4) rakennettiin entiseen muotoon piirustusten ja kuvien perusteella. Kirkkoa myöten. Kirkko oli muuten Leninin patsaan vieressä ja on ollut toiminnassa ilman suuria keskeytyksiä melkein koko kommunismin ajan.
Viereiset kaupungit sekä meidän ainainen lomapaikka olivat melkein yhtä hienoja, vihreitä, omaperäisiä ja siistejä.
Joten ensimmäisellä Venäjän-matkallani 1980-luvulla sain aikamoisen shokin.
Silloin olen ensimmäistä kertaa eläessäni kohdannut oman ikäiseni teinejä, joiden arkeen todellakin kuului kommunistinen aivopesu. Minulle ei myöskään mennyt jakeluun, miten voi olla täysin tietämätön monista asioista, jotka olivat minun arkeani.
Itse fanitin Star Warsia (olen nähnyt kaikki kolme siihen mennessä ilmestynyt osaa), omistin tietysti Madonnan, Michael Jacksonin, Whitney Houstonin ja Modern Talking LP levyjä ja C-kasetteja (minulla oli kumpikin soitin, olin juuri ostanut omalla ensimmäisellä palkallani kasettisoittimen), käytin farkkuja myös koulussa.
Äitini oli pihkassa italialaisiin kenkiin. Olen käynyt englanninkielistä (kallista) koulua, ja englannin kielen opettajani ihannoi Beatlesia, Lontoota ja Iso-Britannia (jossa hän oli käynyt useita kertoja).
Huom! En ole ollut mikään ylemmän luokan kasvatti vaan yksinhuoltajaäidin tytär.
Sevastopol
Silloin, kun minulta kysytään neuvostoliittolaisesta arjesta, usein en osaa vastata. Joskus minua epäillään siitäkin, että puolustan NL ideologiaa tai elämäntapaa. En voi ottaa kantaa siihen ideologiaan, koska minun arjessani ei ollut sellaista. Olen sattunut syntymään yhteen sellaiseen kaupunkivaltioon NL sisällä, jossa elettiin omassa kuplassa, omien sääntöjen mukaan. Niitä oli muuten useita.
Siellä olimme enemmän kuin tietoisia kommunismin rikoksista, kuten tsaariperheen murhasta ja Stalinin repressioista, sisällissodan realiteeteista sekä Ukrainassa 20-30-luvulla tapahtuneesta kansanmurhasta. Tiesin hyvin, kuka on silloinen USA:n presidentti, UK:n pääministeri, millä asialla on UN ja YK.
Olen ollut myös kristitty jo lapsena, vaikka se oli silloin vielä rikos. En ole ikinä pitänyt kädessä yhtäkään Pravdan lehteä, koska meille ei sellaista tullut.
Kaupungin nimi on myös alkuperäinen eikä kukaan saanut nimetä sitä minkään Frunzeen tai Leninin mukaan.
Sevastopolis – kunnioitettava kaupunki. Slaavilainen versio Sevastopol.
Sellaista kaupunkia, jonka pidän hartaasti muistissa, ei ole enää olemassa. 1990-luvun lopussa siitä on tehty suosittu turistikohde, vaikka osa oli Venäjän sotalaivaston käytössä. 2014 sinne käveli Venäjän armeija, ja nyt se toimii ukrainalaisten sotapakolaisten yhtenä tukikohtana.
Mielestäni viimeinen muodonmuutos ei ollut kaupungille eduksi: ylpeästä historiallisesta nähtävyydestä ruuhkaiseksi turistimestaksi.
Pietari
Silloin, kun matkustin ensimmäistä kertaa oman mukavuusalueen ulkopuolelle (80-luvun puolivälissä), olin kauhuissani. Pietari pelästytti minut vielä monta kertaa sen jälkeenkin.
Olimme menossa junalla Pietariin, joten matkan varrella vastaan on tullut tuo kaikki: vinoja, mädäntyneitä omakotitaloja, joiden pihoissa siat tonkivat mutaa, sekä teini-ikäinen poika, kuluneessa toppatakissa ja kumisaappaissa keskellä kesää, tallustelemassa vesiämpäri kädessä kotiin.
Loputon betonilaatikoiden viidakko, jonka läpi juna mateli viimeiset pari tuntia. Pietarin keskustan vanhoja taloja, kuin suoraan Hitchcockin leffoista. Valtavia, savuttavia tehtaiden piippuja, järviä, joissa kalat uivat mahat ylöspäin, roskien peitossa olevia katuja.
Minun pitäisi muistaa Eremitaaši, Nevsky-katu tai Iisakin kirkko, esimerkiksi. Muistan kyllä yöttömän yön, joka oli minulle ensimmäinen, mutta muut asiat, jotka iskeytyivät muistiini ovat juuri tuo poika-paran kaltaiset jutut: Suomenlahden vesissä uivat ulosteet (jossa yritin tyhmyyttäni uida, mutta onneksi en päässyt kuin sata metriä eteenpäin, ja siellä oli vasta polveen asti vettä), jätettä pursuavat roskikset, joissa ruokailivat kulkukoirat, ja saastepilvessä oleva horisontti.
Satuin Pietariin myös asukkaaksi muutamaksi kuukaudeksi 2000-luvun alussa, ja se oli entistä karmeampi kokemus. Nevskin taloissa julkisivut oli kunnostettu, mutta ei pidä katsoa takapihalle. Raha ei riittänyt sinne asti, kuka lie varastanut laastit ja maalit.
Ratikan ajaessa risteyksessä automme päälle suurin harmi tuli lapiollisesta ruostetta, jota romahti konepellille hapertuneista ratikan kuorista. Saimme aikaiseksi myös päivän pahimman liikennekaaoksen.
Kontrastien kaupunki
Silloin kaupunki oli oman rapistumisensa huipulla. Toisaalta, en tiedä, miltä se näyttää nyt julkisivun takana. En ole käynyt siellä vuoden 2004 jälkeen. En halua. Minulle riitti.
Metro, johon ihmismassa imaisi minut sisälle ja jonka liasta mustiin istuimiin ja käsinojiin liimautui kiinni. Jos Dante olisi elänyt 1900-luvulla, Pietarin metro olisi saanut kunniamaininnan olla helvetin 10. piiri, ehkä koko Pietari. Puoli metriä syvä lumi-suola-kura kerros, joka syövytti kenkiä. Kalsea, juoppoja täynnä oleva lähiö, jossa asuin. Pietari, joka oli alunperin ajateltu olemaan Pohjolan Pariisi, näytti kaatopaikalta.
Mitä on Pietarin kulttuuriseen ja historialliseen perintöön, niin olen nähnyt paremminkin pidettyjä paikkoja. Olen nähnyt Pääskysen Pesän, Vorontsovin Palatsin, Miskhorin… Ei Pietarilla ollut enää, millä yllättää minut hengiltä. (Sitä uivaa paskaa lukuun ottamatta tietysti).
Moskova
Moskova oli rakennettu alusta loppuun siihen tarkoitukseen, että tavallinen ihminen tuntisi itsensä muurahaiseksi.
Siellä olen käynyt pariin otteeseen, 80-luvulla ja 90-luvun puolivälissä, silloin, kun se muuttui uusrikkaiden päämajaksi.
Olen kyllä vieraillut myös Punaisella torilla. Se oli harmaa! Kremlin seinä on punertava, mutta yleisilme on silti jäänyt vaisuksi.
Ja se, että ihmisen muumioitua raatoa pidetään esillä, oli minusta aivan järkyttävä, vastenmielinen ajatus. En mennyt sisälle, kiitti.
Ooppera- ja balettiteatteri heillä on tosin hyvä. Mutta se kävi harva se vuosi Krimillä esiintymässä. Ei sitä varten Moskovaan tarvinnut raahautua.
Sotši
Sotši laattapolkuineen ja palmuineen oli varsin erilainen paikka silloin joskus. 1970-80-luvulla se oli vielä seesteinen ja puhdas. Jopa merivesi saattoi olla uimakelpoista.
Minua kiehtoi kaikista eniten Dendrarium – kasvitieteellinen puutarha, joka oli täynnä trooppisia puita ja kukkia.
Sotšista hieman etelämpänä, Gruusian ja Venäjän rajalla, vuoristomaisemat alkoivat olla henkeäsalpaavia. Kävin kerran Gagrassa ja Ritsa-järvellä, niinkin ylhäällä, kuin 3500 m merenpinnan yläpuolella.
Silloin, kun 2006 olimme käymässä Sotšissa, koko taika oli mennyttä. Tunkkainen kaupunki, jota pidettiin ehjänä vain Putinin ajoväylällä, likaiset uimarannat, jonne laskettiin myös jätevedet, turisteja niin paljon, ettei pystynyt liikahtamaankaan ilman, että kyynärpää on toisten kyljessä… Kuumalla ilmalla raskas pakokaasupilvi ja pöly ahdistivat; ainoa paikka, jossa pystyi hengittämään, oli rannalla vesirajassa. Siinä, missä merituuli toi hiukan happea, isommat kivet ei enää hangannut jalkoihin ja vedessä kelluva törky ei ylettynyt vielä säärtä ylemmäs.
Gagran ja Ritsa-järven alueelle ei enää päässyt, koska se on nyt julistettu vaaralliseksi kapina-alueeksi. Eli sielläkin Venäjä sotii nyt.
Kaupungit ovat periaatteessa kaikki vain kivikasoja. Se, miltä ne näyttävät meidän silmissä, on tunneperäinen, kulttuurisidonnainen vaikutelma.
Näemme sen, mitä haluamme nähdä, ja tunnemme sen, mitä haluamme tuntea. Kuten eräs tuntemani venäläinen naisihminen asian ilmaisi: lehmän lantakasa on hyvä paikka asua ja perustaa perhe, ainakin kärpästen mielestä.
Matka menneisyyden kaupunkeihin.
Referenssit:
- Matka-aakkoset Archives
- Sevastopol
- Lake Ritsa – Wikipedia
- Sotši – Wikipedia
- Ensimmäinen ulkomaanmatkani – In Via – Live Your Life / Paikkamme maailmassa
- Luovimista kulttuurisissa myrskytuulissa – In Via – Arki ja Ajatuksia
Matka menneisyyden kaupunkeihin.
Kuvitus © 2019-2024 VIA PER ASPERA AD ASTRA ja Happy Color ®
Kuvapankkikuvat: Depositphotos®
Hieno ja ajatuksia herättävä teksti. En tiennyt, että erot N-liiton sisällä elintasoissa ja -tavoissa saattoivat olla noin suuret. Voin kuvitella, että vierailu Venäjällä oli shokki. Jotenkin nurinkurisesti tuo auttaa myös ymmärtämään sen, miksi venäläisten on usein edelleen vaikea käsittää sitä, että naapurikansat eivät todellakaan halua liittyä heihin tai edes kuulua heidän vaikutuspiiriinsä. Ja tietysti sen, miksi ne eivät halua.
Leningradissa olen käynyt kahdesti 80-luvulla ja Pietarissa kerran, vuonna 2006. Periaatteessa kiva kaupunki, mutta takapihoille ei tosiaan tullut katsottua ja olihan siellä ihan raunioita ydinkeskustassakin. Moskova taas – no jaa, sattuneesta syystä ei enää uudestaan. Siperian-junamatkammehan oli upea kokemus, hyvä että ehdittiin se tehdä ennen sotaa.
Yritys kerätä saman hallituksen ja ideologian alle 15 täysin erilaista maata, joiden sisällä oli vielä useita uskonnollisia ja etnisiä ryhmiä, oli aika epätoivoinen projekti. Se oli tuhoon tuomittu heti alkuun. Väkivalloin se kesti muutama vuosikymmenen ja kaatui omaan mahdottomuuteensa heti, kun rautainen ote hellitti hieman.
Venäjän oma kansallinen identiteetti on vahva ja ego – suuri. Se ilmenee myös pakottavana tarpeena alistaa muita ympärillä eläviä kansoja. Ja käytössä on sekä vodkaa että ydinaseita.
En ole koskaan ollut kiinnostunut menemään Venäjälle, vielä vähemmän nykyään, enkä tarkoita aikaa jolloin Venäjä aloitti hyökkäyssotansa, vaan jo aikaisemmin. En koe, että siellä olisi minulle yhtään mitään mielenkiintoista nähtävää.
80-luvun NL:ssa asiat eivät olleet vielä niin yksinkertaisia. Joten mentiin sinne, minne ylipäänsä päästiin 🙂
Mielenkiintoinen kirjoitus. Kurkistus lapsuuteesi ja nuoruuteesi. Minusta tiedon pitäisi kulkea vapaana ja siinä voi jokainen itse päättää uskooko esim. kommunismin sanomaa vai demokraattisempaa vapautta. Jännä miten kuvailet Pietaria, itselle jäänyt vähän parempi mielikuva, tosin rapistusta oli paljon näkyvillä. Moskovassa koin olevani tosiaan se muurahainen.
Kotikaupungin kohtalo varmaan kaihertaa..
Tiedon vapaus ja vapaa saanti kuuluvat demokratiaan. Se on suuri etu, jos pääsy erilaiseen tietoon ei ole estetty. Kaikkialla se ei valitettavasti näin ole.
Pietarin julkisivu on ollut hieno kautta aikojen. Mutta takapihat olivat aina karseassa kunnossa. Tosin, keskustan ulkopuolella kuva ei enää ollut mitenkään päin kovin imartelevaa. Kontrasti hienon turistialueen ja räjähtäneiden lähiöiden välillä oli (ja on varmaan eelleen) järkyttävää.
Moskovaa aina piettiin paremmassa kunnossa, mutta kaupungin arkkitehtuuri on jotenkin kolkko.
Noh, kaupungit muuttuvat. Tai ehkä minäkin olen muuttunut. Tietää se…
Kiitos tästä kirjoituksesta. Hyvin avartava monessa suhteessa. Olet nähnyt ja kokenut paljon ja sen ymmärryksen perusteella luonut oman elämäsi sellaiseen muotoon joka on sinulle se hyvä.
Olen käynyt joskus 1980-luvun alussa Leningradissa ja myöhemmin 2000 luvulla Pietarissa pariin kertaan. Jokaisella kerralla kohtasin erilaisen kaupungin. En ihastunut kertaakaan, mutta toki kiinnostuin kokemastani. Viimeisellä kerralla kuljin viimeisteltyjen fasadien kaupungissa. Ylvästä, mutta tosiaan porttikäytävien takaa näkyi aikaisemmin tutuksi tullut kokemus kaupungin olemuksesta.
Julkisivua on aina ollut tapana kaunistella tuolla puolella maailmaa. Itse olen elänyt pitkään pumpulissa, ennen kuin koko systeemi hajosi ja paljasti monia asioita, joista en ollut lainkaan tietoinen. Uutta rakenneltiin sitten eri muottiin.