Lauantai…
Lauantai on viikon hulluin päivä. Sen aikana pitää keretä tekemään kaikki rästissä olevat kotityöt ja työt, julkaista blogipostauksen, harrastaa, käydä ulkona, tavata kavereitaan, käydä sukulaisilla kylässä, viettää aikaa perheen kanssa, levätä, lukea, pelata lautapelejä, tehdä viikon ruoat, käydä leffassa ja syömässä kumppanin kanssa… Unohdinko jotain?
Sunnuntai on sitten pyhitetty seuraavaan työviikkoon valmistautumiselle. Ei ole ihme, ettei silloin pysty enää liikahtamaan. Tuollaisen lauantain jälkeen.
Lauantai on kuin nykyelämän pienoismalli. Kaikki pitää ehtiä saman päivän / elämän aikana. FOMO
Elää täysillä…
FOMO (=Fear Of Missing Out) iskostui käytösmalliimme. Aina käsketään elämään täysillä. Välillä se ottaa koville.
Miksi ihmeessä meidän on pakko saada kaikki varjot kiinni ja täyttää kaikkien vaatimukset? Oudointa on se, että usein saavutetut päämäärät eivät tuo tyydytystä. Parhaimmassa tapauksessa tekee mieli lisää, pahimmassa tulee olo että, tässäkö se oli?
Minä itse olen saavuttanut hyvin monia päämääriä ja olo on välillä kuin vuoren huipulla, ihan kuin lentäisi, ja välillä kuin veden alla, tyhjä ja kuulas.
Minulle tyhjyys ei välttämättä ole negatiivinen kokemus. Usein tunnen näin silloin, kun olen antanut itsestäni kaiken ja nyt on lepohetki. Se on tuntemisen arvoista ja on uuden alun merkki. Tyhjän pöydän symboli.
…kunnes kuolee
Nyt minulla on jälleen kerran päämäärien puntarointi kesken. Olen itsekin aina ollut kaasu pohjassa -ihminen, paitsi viimeiset pari vuotta tuntui siltä, etten päässyt juuri mihinkään. Kirjaimellisesti, niin kuin moni muukin. Nyt tuntuu siltä, että rajoituksista väsyneet ihmiset lähtevät minne vaan, kunhan pääsevät pois kotoa.
Tässä kohdassa ollaan aika lailla veitsen terällä, mikä on se oikea määrä FOMOa. Se on kyllä petollinen ilmiö: kun yrittää saavuttaa kaiken, ei ehdi huomata, että on saavuttanut jo tarpeeksi, eikä osaa nauttia saavutuksistaan.
Pakollinen hidas jakso on opettanut meille paljon uutta itsestämme, ympäröivistä ihmisistä ja elämästä. Ei voinut kuin elää hetkessä, koska jatkumo oli rikki. Edellinen elämä jäi historiaan, tulevaisuus oli hämärän peitossa. Toki on ihmisiä, joita koronat, pandemiat, karanteenit ja muut eivät juurikaan koskeneet.
Me muut mietitään nyt, mitkä kaikki unelmat pitää yrittää saada hännästä kiinni, ennen kuin on liian myöhäistä. Milloin on sitten liian myöhään? Varmaan silloin, kun olen ollut kolmatta päivää ruuminavauspöydällä (tai ruumishuoneen jääkaapissa).
Mitä toivon tällä hetkellä? Voimia saavuttaa sen, mihin pystyn. Nöyryyttä luopua siitä, mikä tulee tappamaan eikä vahvistamaan minua. Viisautta erottaa aidosti omia päämääriä toisten asettamista rimoista. Rohkeutta olla oma itseni.
PS Tämän päivän olen kyllä missannut täysin 😂. Mitenkäs teillä?
Lauantai…
Referenssit:
- Onko tyhjyyden tunne aina hälytyskellojen arvoista?
- Elämän ja arjen hidastumisesta
- Miten korona on muuttanut arkeamme?