Vanhenemisen hyvät puolet
Taasko kirjoitan iästä? Kyllä, nimenomaan. Edellisestä postauksesta on kulunut jo kolme päivää. Niin, ja ikäni on minulle riemullinen asia.
Uskon, että elän nyt, 40+, elämäni parasta aikaa. Voi olla, että 50- tai 60-vuotiaana tunnen, että elämä ei kun paranee. Ainakin haluan uskoa, että näin minulle tulee käymään.
Olen tässä välissä saanut palautetta vanhenemisesta kauhistuneelta parikymppiseltä: eikö minua sureta vanhentua, rypistyä, lihota, sairastua, heikentyä? Kysymyksessä ei ollut sinänsä mitään ilkeää, vaan ylenpalttista ikääntymisen pelkoa. Mietin hetken sitä, miksi ihmeessä minua ei sureta eikä pelota. Huomasin, että ikä on vienyt minulta monia asioita…
Pelot
En pelkää enää.
En pelkää olla oma itseni enkä sanoa omaa mielipidettäni ääneen. Osaan sen myös perustella, koska olen jo näin viisas 😉.
Minua ei pelota elää täysillä. Tiedän, että tämä hetki ei koskaan enää toistu, joten sen voi kuluttaa surutta elämästä nauttimiseen.
Pätemisen tarpeet
Opin jo, että kaikkia tässä elämässä ei tarvitse muistaa ulkoa, osata ja tietää. Voin helposti mennä kyselemään viisaammalta, eikä minulle tule siitä alemmuuskompleksia. On ihmisiä, jotka ovat minua älykkäämpiä ja kokeneempia. Minun ei tarvitse hävetä heidän rinnallaan, vaikka en pärjäisi heille tietovisassa.
Miellyttämisen tarve
Kaikkia ei tarvitse miellyttää, mutta tämän totuuden oppimiseen menee yleensä muutama vuosikymmenen. Minä olen läksyni tehnyt. Nyt minun ei tarvitse olla kaikille mieliksi eikä kaikkien tarvitse olla minun mielikseni. Osaan jo elää itse ja antaa toisten elää.
Loukkaantumisherkkyys
En enää loukkaannu kovin helposti. Minua eivät kosketa ilkeät kommentit, sovinistiset vitsit tai sopimattomat väläytykset. Pahimmassa tapauksessa huomautan kohteliaasti tai väläytän takaisin. Voi toki sanoa, että olen kasvattanut paksumpaa nahkaa, mutta itse koen, että nahkani on yhtä herkkä kuin aikaisemmin. Vuosien tuoma viisaus antaa minulle työkaluja syvempään ymmärtämiseen, pinnan alle näkemiseen. Silloin kun kuulen ilkeän kommentin useimmiten säälin kommentoijaa, koska hänen tarve satuttaa toista, johtuu omasta sisäisestä kivusta ja epätasapainosta. Ei minusta. Onnellinen ihminen ei lähde satuttamaan toista tarkoituksella.
Vanhentuminen on minulle ihmisen arvonnousu, eikä pilaantuminen.
Rypyt on mainio tekosyy kokeilla uutta, ihanaa voidetta.
Sairastuminen on syy tulla takaisin entistä vahvempana. Nuorikin voi sairastua, se ei ole 100% meistä itsestämme kiinni.
Oma heikko hetki on kasvun paikka, joka auttaa ymmärtää toista ihmistä tarpeen tullessa.
Lisäkiloista viis. Niin kauan kuin jalat kantaa, minulla ei ole mitään valittamista vaatekoostani.
Tulevaisuudenkammo
En pelkää lähteä ulos mukavuusalueeltani. Koska tiedän jo, että selviän. Olen kokeneempi ja viisaampi, enkä kompastu jokaiseen pieneen kiveen.
Minua ei enää kammoksuta lähteä uuteen seikkailuun, sukeltaa uuteen kokemukseen pää edellä, koska uskon selviäväni kaikesta. Ehkä olen liian sinisilmäinen.
Rajoittuneisuus
Uskallan nyt toteuttaa itseäni ja oppia uusia asioita.
Uskallan kehua ja vastaanottaa kehuja. Kritiikki on kai hyvä kehittämisen työkalu, mutta itse olen huomannut, että kehut toimivat paremmin.
Minua ei enää ujostuta innostua uusista asioita ja ilmaista itseäni juuri niin kuin haluan.
Uskallan läpäistä lasikattoja ja betoniseiniä, vaikka siihen tarvitaan roppakaupalla rohkeutta.
Uskallan ottaa sen ratkaisevan askeleen, joka vie minut unelmiini.
Lisää luettavaa:
Aiheesta muualla:
2 vastausta artikkeliin “Iän viemää”