Kenen luonto on oikea?

Luontomatkailu digiaikana.

Kenen luontokuva on aidoin? – Luontomatkailu digiaikana

Luontomatkailu on ollut pinnalla mainstream-trendinä jo pari vuosikymmentä. Alussa siihen kuului myös tietynlaista kapinallisuutta hallitsevaa kulutuskulttuuria vastaan, mutta sitten luonto on kutsunut tasaisesti sekä patikointi-intoilijoita että tavallisia tallaajia.

Erityisesti eurooppalaisten keskuudessa luontomatkailu on kukoistanut ja haarautunut useampiin ala-trendeihin, kuten glamping, aktiivilomailu, eko- ja agroturismi.

Näin luontomatkailusta on tullut yksi aikamme ihanteista. Ajatuksena on lupaus hiljaisuudesta, irtiotosta arjesta ja rakennetusta ympäristöstä, omasta rauhasta ja tilasta hengittää, joka tarjoaa mahdollisuuden palata kuvitteelliseen alkuperäisempään, aidompaan maailmaan.

Samalla luontomatkailusta on huomaamatta tullut myös sekä kulttuuri- että muoti-ilmiö, johon sisältyy jonkunlainen kilpailu ja ennakkoluulo siitä, millainen luontomatka on varteenotettavaa kokemusta.

Luonnon muotokuva

Ja kuinka olikaan, sosiaalisella medialla on ollut nappeja pelissä. En ole tämän väitteen keksijä eikä se tuskin yllätä ketään. Asiaa on myös tutkittu laajasti. Yksi viimeisistä suomalaisista tutkimuksista on Markus Sjöbergin väitöskirja Kuva digitalisoituvasta luonnosta, jossa hän kuvaa osuvasti, miten sosiaalinen media rakentaa jaettuja ideaaleja luonnosta:

Somen luontokuvat eivät ensisijaisesti kuvaa todellista luontoa, vaan sitä luontoa, jota kulttuurissamme pidetään ihanteellisena.
Myös algoritmit suosivat esteettisiä kuvia, mikä kaventaa käsitystä siitä, mikä on oikeaa luontoa.
Tutkimus osoittaa myös erään paradoksin: sosiaalinen media voi lisätä tietoisuutta luonnonsuojelusta, mutta samalla ohjata massoja herkkiin kohteisiin.

Somessa nähty kuva luonnosta normalisoituu ajan kanssa. Mekanismi on tämä: kun sama kuva toistuu riittävän pitkään ja usein, siitä tulee huomaamatta normaali. Normalisoituminen tapahtuu usein vaivihkaa niin, ettei suuri yleisö pysty huomaamaan muutosta kuin retrospektiivina.

Ja normaalista tulee ajan kanssa normi, eli eräänlainen mittatikku. Tällaiset mittatikut ovat harvoin ongelmattomia, koska yksi näkökulma alkaa näyttää ainoalta.

Mitä tässä on tapahtunut? Upeissa kuvissa toistuvat syrjäiset vuoristot, loputtomiin jatkuvat vaellusreitit ja maisemat, joiden äärelle pääseminen edellyttää suunnittelua, resursseja ja usein myös fyysistä kestävyyttä. Ne rakentavat käsitystä matkasta, joka ei ole vain matka, mutta tietynlainen henkilökohtainen saavutus.

Näin luontomatkailu, jonka piti vapauttaa arjen mittareista, alkaakin tuottaa uusia. Kuinka kauas matkustit? Kuinka haastava reitti oli? Näitkö jotain, mitä harva on nähnyt?

Vaikka nuo kysymykset eivät olisi kuin silkkaa uteliaisuutta, ne asettavat tietynlaista painetta siihen, millainen matka on merkityksellinen.

Tämä kertoo hyvin vähän itse luonnosta ja paljon enemmän tavastamme katsoa sitä.

Kuka jää kuvien ulkopuolelle?

Luontomatkailu digiaikana - Minä Paimion luontopolulla

Some ei tietenkään sulje ketään pois tietoisesti. Silti luontokuvasto alkaa helposti suosia tiettyä kaavaa, joka muistuttaa jo Olympian mottoa Citius, altius, fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin).

Mutta mitä tapahtuu niille, joiden kokemus luonnosta näyttää toisenlaiselta?

Ihmiselle, jolla on liikuntarajoite, esteetön reitti voi olla ainoa mahdollinen tapa kohdata metsä. Näkövammaiselle luonto rakentuu ennen kaikkea äänistä, tuoksuista ja ilman liikkeestä. Onko heidän kokemuksensa vähemmän arvokas tai vähemmän aito?

Somessa “aito” alkaa tarkoittaa usein samaa kuin vaivalloista. Mitä kauemmas kuljet, mitä korkeammalle kiipeät ja mitä koskemattomammalta paikka näyttää, sitä aidommaksi kokemus tulkitaan. Ajatuksena tämä on kummallista, mutta suorituspainotteinen kulttuurimme tukee sitä.

Ongelma ei ole siinä, että somessa jaetaan vain parhaimmat otokset. Ongelma syntyy silloin, kun kuva vääristyy niin, että vain tietynlainen kokemus alkaa näyttäytyä hyväksyttävänä.

Luontokuva kertoo usein enemmän ihmisen toiveista kuin todellisuudesta. Mutta mitä jää kuvien ulkopuolelle?

Ihminen on taipuvainen vertaamaan ja vielä taipuvaisempi epäilemään itseään ja omaa kokemustaan, jos se ei näytä samalta kuin muiden. Harvoin osaamme myös kyseenalaistaa täydellisten kuvien särkymätöntä logiikkaa.

Suosion varjopuoli

Luontomatkailu digiaikana - Japanin kevät (Kuva: Flickr)

Luontomatkailuun liittyy myös ristiriita, josta puhutaan yhä avoimemmin. Mitä useampi ihminen etsii koskemattomia paikkoja, sitä harvempi paikka säilyy koskemattomana. Suosio kuluttaa juuri sitä, minkä vuoksi kohteeseen alun perin matkustettiin.

Siksi luontomatkailun tulevaisuutta ei ratkaise pelkästään se, minne matkustamme, vaan myös se, millaisia odotuksia pidämme yllä. Jos merkitykselliseksi hyväksytään vain harvinainen ja vaikeasti saavutettava, paine keskittyy väistämättä samoihin paikkoihin. Näin kävi Everestillekin.

Luontomatkailun ei pitäisi olla suoritus eikä identiteettiprojekti. Suhde luontoon voi rakentua myös lähimetsässä tai suositulla luontopolulla lähellä kaupunkia. Sen pitää olla miltei henkilökohtainen asia eikä mikään kilpailu.

Juuri siksi ajatus luontomatkojen paremmuusjärjestyksestä tuntuu oudolta. Kokemukset eivät kilpaile keskenään, vaikka some-näkökulmasta katsottuna voi helposti saada sellaisen vaikutelman.

Todennäköisesti emme tarvitse lisää näyttäviä kuvia eikä vaativampia matkoja. Tarvitsemme väljempää käsitystä siitä, mitä hyvä luontomatka voi olla. Ymmärrystä siitä, että jokaisella on oikeus kokea luontoa ja juuri itselle sopivalla tavalla.