Surullinen maanantai.
Niitä on oikeasti olemassa. Siis ihmisiä, jotka ovat putlerin puolella. Olen itse törmännyt. Livenä. Kauheinta oli se, etteivät ne ole trolleja, vaan ihan oikeita ihmisiä. Vieläpä omia sukulaisia. Se sattuu. Pelkkä ajatus asiasta sattuu.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulta loppuivat sanat.
Se tunne, kun kuulin tutun äänen: “Meillä on alkanut sota…”
Soitin toiselle serkulleni vain kuullakseni: “Ei siellä mitään sotaa ole, nuo valehtelee…”
Ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Nuo molemmat ovat ihmisiä, joita olen tuntenut koko elämäni. Tuntui kuin olisi revitty kahtia.
Yritin puhua toiselle järkeä, mutta hän ei kuuntele. Kuin olisi hypnotisoitu. Minä ja hänen poikansa molemmat yritimme selittää, miten asiat ovat. Kuin olisimme puhuneet seinille.
Olen niin järkyttynyt, että päätän videopuhelun kömpelösti ja jään istumaan hiljaa pitkäksi aikaa. Miten näin on voinut käydä? Mitä minä nyt teen? Jos tämä olisi saippuasarja, niin minun pitäisi lähteä ovet paukkuen ja katkaista välit sukulaisiin. Oikeassa elämässä tällainen päätös on vaikeampi. Olen nyt viivytellyt soiton kanssa kohta pari kuukautta. Koska tiedän, ettei hänen mielipiteensä ole muuttunut mihinkään.
Olen surullinen ja neuvoton. Ei minulla ole paljoa sukulaisia elossa. Ei minulla olisi varaa menettää ketään putlerille. Ei fyysisesti eikä henkisesti.
Äitini sai tietää, että Ukrainassa on sota. En itse hänelle olisi halunnut kertoa, mutta Viro on täynnä pakolaisia. Rauhoittelin häntä tiedolla, että olen ollut yhteydessä kaikkiin meidän sukulaisiin ja kaikki ovat elossa. Äitini lähentelee 85 ikävuotta ja on itse sotalapsi. En uskaltanut kertoa hänelle yksityiskohtia, enkä usko, että hänelle aukesi tilanne kokonaisuudessaan. Hänellä ei ole televisiota kotona, joten hänen ainoat tiedonlähteensä ovat paikallinen lehti ja minä.
Onneksi jõhvilainen lehti on enemmän kiinnostunut Maximan ruokatarjouksista kuin sodasta. Sotaa ei Jõhvissa pääse pakoon: sotalapsia juoksentelee äitini pihassa ja viereisessä koulussa. Huomaan, että hän ymmärsi asian, koska mainitsi, että on hyvä, että lapset pääsivät sinne Viroon turvaan, ettei heidän tarvitse elää sota-arkea. Pelästyin.
Minä tiedän paljon sota-arjesta. Pappani oli sotaveteraani. Äitini – sotalapsi. Nuo muistot eivät koskaan ole lähteneet äitini muistista. Olen kuullut lukuisia kertoja tarinoita sodasta. Sekä taistelutantereelta että lapsuudesta sodan keskellä. Minä pelkään sotaa. Pelkään kuollakseni.
En edelleenkään tiedä, miten ratkaisen suvun kesken poliittisen konfliktin ja miten navigoin kahden eri mielipiteen välillä. En kuitenkaan voi hyväksyä sitä, että lähimmäinen puhuu putlerin puolesta.
Surullinen maanantai.
Referenssit: