Entäs jos kaikki ei olekaan hyvin? – Reissukuulumisia 3801.
Tämä reissu on rankempaa, mitä oli suunnitteilla, mutta sitä voi sanoa onnistuneeksi.
Itse ajaminen ei ollut se vaikein osa. Ohjelmaa on paljon, niinpä säätämistä riittää.
Suurimpia tehtäviä tuli suoritettua jo paljon. Auto on katsastettu, kaikki kolme passia on uusittu, pankkikortit haettu.
Omalla tavallaan hassua, että auton vuosihuollon saa tehdä missä maassa tahansa, mutta katsastaa se pitää vain siinä maassa, johon se on rekisteröity. Tavallaan ymmärrän pointin, mutta se kismittää silti. Vaatimukset ovat kaikkialla samat, mutta kun järjestelmään ei voi lyödä ulkomaalaista autoa, niin joutuu vähän ajelemaan. Tälläkin kerralla voi sanoa, että matkaa katsastukseen oli 3800 kilometriä. No, tulipa ne kaikki muutkin asiat hoidettua.
Jos jokin asia kolahti pahasti, niin se, ettei kannata olla rehellinen silloin, kun joku kysyy miten menee. Voinnista kysytään tavan vuoksi eikä aidosta kiinnostuksesta. Auta armias, jos uutiset ovat ikäviä. Ihmiset katoavat horisontista nopeammin kuin pikavene. Perävalot vain vilahtavat. Se sattuu edelleen, vaikka mun olisi pitänyt jo oppia pitämään suuni kiinni. Joskus en vaan voi. Ihmiset, joita erehdyin luulemaan ystäviksi katoavat taivaan tuuliin, mutta apua sai heiltä, kenestä ei ikinä olisi uskonut. Minulle kävi näin jo aikaisemmin, mutta nyt astuin saman haravan päälle uudestaan.
Syy ei itse asiassa ole pelkästään itsessäni tai heissä. Monesti ihmiset eivät vain osaa suhtautua negatiivisiin uutisiin. He eivät tiedä miten päin olla ja yrittävät paeta tilanteesta.
Joskus on niinkin, että omia ongelmia on sen verran, ettei toisten murheiden kuulemiseen jää enää voimia. Kyllä minä senkin ymmärrän.
Itse olen ollut aina kuuntelijan roolissa, vahvana, taistelijana, senkin takia monet ihmiset eivät osaa suhtautua minuun erilaisena. Vaikka olen vain ihminen. Minulla on omia heikkoja hetkiä, väsyn, raivostun, itken, minuun sattuu ja välillä sairastelen. Itse asiassa olisin halunnut olla enemmän normaali, sairastua johonkin flunssaan, vatsatautiin tai koronaan. Mutta ei. Kun joku tauti iskee, se on sitten pari vuotta täyttä menoa. Ihme, että aina olen selvinnyt eteenpäin.
Minulle on tapahtunut onnellisia sattumia, oikeita ihmeitä usein. Olen selvinnyt tilanteista, joista ulospääsyä ei näyttänyt olevan. En väitä, että se tulisi ilmaiseksi tai tekemättä mitään asian eteen. Mutta silti. Ehkä se on “sammakko kermapurkissa” -efekti 🤗.
Jos nyt ihan hauskoja sattumia kertoisin, niin se oli autokatsastus.
Meidän vanhan työpaikkamme vieressä on katsastuskonttori, jossa käytin autojani katsastamassa useita vuosia. He tuntevat minut suht hyvin niin kuin autonikin.
Tälläkin kerralla ajettiin Pärnusta tultuamme suoraan katsastukseen, kun se oli jo muutenkin myöhässä. Auto aivan täynnä tavaraa kattoon asti. Piti näkyä vaahtosammutin ja varoituskolmio. Näkyi ne. Eihän kolme vuotta vanhassa autossa mitään vikaa ollut. Se ei ollut pointti.
Pari päivää sen jälkeen saatoimme kaverini kanssa hänen lapsensa matkalle mummolaan, ja hän tarjoutui kyydittämään minut takaisin työpaikallemme. Nähtyään katsastuskonttorin, hän totesi, että hänen autonsa pitää myös katsastaa kohta puoliin, mutta hän ei muistanut tarkkaan, milloin. Päätimme kurkkia papereihin ja kävi ilmi, että aika on mennyt umpeen puolitoista kuukautta sitten. Niinpä ilmestyin katsastuskonttoriin seuraavan katsastamattoman auton papereiden kanssa. Olipa heillä ihmettelemistä. Onneksi tässäkään autossa ei ollut mitään vikaa.
Onneksi sain tavattua ainakin kaikkein rakkaimpia ihmisiä täällä Tallinnassa. Yksi kaverini oli juuri muuttamassa pois Virosta. Tosin Saksaan eli lähemmäs meitä. Poikakin sai tavattua parhaan kaverinsa.
Poikamme on aika valikoiva kaverisuhteissaan. Hän toki osaa olla diplomaattisissa suhteissa melkein kenen kanssa tahansa, mutta sydänystäviä hänellä on ollut tosi vähän. Se on ihmeellistä, miten ystävyys syntyy. Mielestäni syvä ystävyyssuhde on yhtä ihmeellistä aikuisiässä kuin lapsuudessakin. Meistä aikuisista tuntuu, että lapsuudessa ystävien saaminen on helppoa. Meidän omassa lapsuudessa se olikin, ei tarvinnut kuin mennä ulos pihalle. Lapsia oli paljon enemmän, asutus oli tiheämpää, koulut suurempia. Nyt lapsen pitää oikeasti panostaa siihen, että hän löytää kavereita. Ympyrät ovat pienentyneet ja maailma on entisestä sulkeutuneempaa. Eikä puolentoista vuoden korona auttanut asiaa.
Tallinna on toki muuttunut parissa vuodessa. Mikä on hauskaa, että kaikki toimii kuin emme olisi poissa olleet lainkaan. Kanta-asiakaskortit, appsit, luottokortit, netti, puhelimet. Tosin juuri Tallinnassa elämä muuttuu aika vauhdilla, niinpä suurin osa ihmisistä, joita täältä kaipaisin, ovat jo muualla suuressa maailmassa.
Toi on hyvä pointti että usein ne (me) jotka on aina kaikkien tukena ja kuuntelijana, saattaa jäädä ilman reaktiota tai vastakaikua kun meiltä kysytään kuulumisia ja vastaus ei olekkaan samaa tasoa selvityjätarinan kanssa. Mistä jääkin vielä tyhjempi olo kuin aikaismmin. Itsellä on se tapa että jos joku kysyy, vastaan rehellisesti ja jos joltain kysyn, otan vastauksen kuin vastauksen kuunnellen vastaan.
Rehellisyys on hyvä tapa erottaa jyvät akanoista. Nyt minäkin tiedän, kuka on tosiystävä, ja kuka ei. Mutta en lähde tuomitsemaan heitäkään, jotka eivät pysty ottamaan toisten murheita vastaan edes hiljaisuudella.