ÄIDIN JA VAUVAN SYMBIOOSI - Lapsiperheen arki

Äidin ja vauvan symbioosi – rajoittamatonta rakkautta?

#Meidän paikkamme maailmassa

Meidän kulttuurissamme on otettu käyttöön vauvojen palvonta hyvässä ja pahassa.

Vauvojen hyvinvoinnista huolehditaan, heille järjestetään aktiviteetteja ja haalitaan kaikki tarpeelliset ja tarpeettomat tavarat. Vanhemmat investoivat kelpoja summia vaunuihin, rattaisiin, leluihin, vempaimiin ja vaatteisiin. Omien tarpeiden asettaminen vauvojen edelle on kuolemansynti.

Siinä, missä valtio yrittää estää kansalaisia saamasta jälkikasvua erilaisin keinoin, kansalaiset itse tekevät kaiken saadakseen lapsista uuden ajan jumalat. Monet sairaalat ottivat “vauvan ehdoilla” -suuntauksen, mikä sivuuttaa äidin ihmisolentona ja tekee tästä vauvan huoltoyksikön ainakin vuodeksi.

Äiti ja vauva ovat kieltämättä yhteydessä toisiinsa jo ennen syntymää. Yhteyden ei tarvitse tarkoittaa automaattista symbioosia. Eikä muidenkaan ihmisten läsnäolo vauvan elämässä ole pahasta.

Itse olen kokenut oman vauvani heti erilliseksi yksilöksi, jolla oli oma tahto ja mielipide. Ilman muuta hän haki vanhemmiltaan turvaa ja lohdutusta, mutta ei roikkunut minusta 24/7. Hän käyttäytyi molempien vanhempiensa kanssa samalla tavalla heti syntymästään asti. Hän oli lisämaidolla 3 kk asti, sen jälkeen annettiin kiinteää ruokaa, koska kaikkien kolmen hermot oli koetuksella: kaupan maitosekoitukset eivät sopineet, vauva kärsi mahavaivoista, puklasi paljon ja oli koko ajan nälkäinen.

Onneksi meillä oli vanhempi neuvolatäti, joka ei yrittänyt tyrkyttää uusimpien oppien viisauksia. Meidän ongelmat loppuivat siihen. Vauva rupesi nukkumaan öisin (normaalin päivärytmin mukaan, muutama tunti kerrallaan), ei tosin omassa sängyssä. Vauvana hän oli yhtä vaativa, perusteellinen ja utelias kuin nyt. Hän oppi nopeasti ja leikki paljon. Ja nukkui vähän. Hän tarvitsi vähemmän unta, mitä lapset keskimäärin. Nyt myös vähemmän kuin minä. Ja se seikka on ja pysyy, nyt jo melkein 10 vuotta.

Onko vauvan ja äidin symbioosi opittu tapa vai luonnon välttämättömyys? Missä vaiheessa pitää huomata ero?

Suomessa edelleen suurimmassa osassa perheistä nainen jää hoitovapaalle lapsen syntyessä. Fyysinen symbioosi syntyy heti sairaalassa, ainakin sellaiseksi lapsen ja äidin yhteinen aika siellä muokataan heti alussa. Suihkussa tai vessassa ei tarvitse käydä puhumattakaan syömisestä tai levosta. Lapsi asetetaan rintaan kiinni ja tämä pitää pysyä siellä suunnilleen vuoden. Oudointa tässä mallissa on se, että toinen vanhempi sivuutetaan siinä mallissa joskin täydellisesti. Mies pääsee ehkä siivoamaan ja työntämään vaunuja lenkillä, jos tuuri käy. Perheen ensimmäisen lapsen syntyessä pudotus on kaikista jyrkin. Yhtäkkiä nainen ei enää tarvitse miestä, koska hänellä on vauva.

Totuus on siinä, että vauvan kanssa symbioosissa elävällä naisella ei riitä voimia kumppaniin. Silloin, kun mies pääsee hänen avukseen isyysloman aikana (1-18 pv yhtä aikaa äidin kanssa ja kokonaisuudessaan 54 pv), naisella ei yleensä ole vielä voimia mihinkään muuhun kuin imetykseen. Synnytys on hyvin henkilökohtainen kokemus, mutta harvoin se on niin helppo ja vaivaton, että nainen on heti valmis imettämään taukoamatta, jättää unet väliin ja huolehtii huushollista ja kumppanin seksitarpeista. Ja kaikki tämä suunnilleen yhtä aikaa.

Mies lähtee töihin, nainen jää kotiin. Näin yleensä. Ei kaikilla ole mahdollisuutta sysätä vauvanhoitoa isovanhemmilleen edes hetkellisesti. Nainen, joka on tottunut suorittautumaan töissä, noudattaa yhtä perfektionistisesti vauvan kasvatuskaavaa. Kun aikaisempaa kokemusta ei ole, ei ole kiintopistettä, mikä olisi auttanut arvioimaan omaa suoritusta. Nainen voi olla uupunut, masentunut, fyysisesti vaurioitunut, mutta hän ei välttämättä osaa hakea apua. Eikä irtautua syventävästä symbioosista.

Pari hassua pikku seikkaa huomasin hiekkalaatikoissa pyöriessäni. Äidin ja lapsen symbioosin pitkittyessä, äiti ei puhu lapsen ja omista tekemisistä, vaan kaikista asioista me-muodossa, myös kakkaamisesta ja puhumaan oppimisesta. Se yleensä estää äidin puhumasta lapselle itselleen suoraan. Lapsi ei myöskään pääse vastaamaan itse, jos häneltä kysytään jotain, koska hänellä ei koskaan ole siihen tarvetta. Äiti on heti valmis selostamaan. Ei ole ihme, ettei lapsen kielitaito kehity, jos häntä ei saa puhutella eikä hänellä ole koskaan suunvuoroa.

Olen sitä mieltä, että vauvalle pitää tarjota mahdollisuuksia nähdä maailmaa myös rinnan ulkopuolella. Isällä on samanlainen oikeus luoda yhteys lapseen kun äidilläkin. Äiti ei saa omia vauvaansa vuodeksi, ja sitten väittää, ettei toinen aikuinen osallistu hoitoon. Vanhempia on kaksi, jos tuuri kävi, ja sellaiseksi perheen pitää kasvaa. Miten muuten lapsi pystyy erottautumaan omaksi yksilökseen, jos hänen parasiittikaksosensa on hänen oma äitinsä?

Elämän ei tarvitse mennä pelkästään vauvan ehdoilla. Perhe voi matkustaa, äiti voi palata töihin vauvan ollessa pieni – jokaisella perheellä pitää olla vapaus päättää omasta elämästään.

Ehkä asioiden ei tarvitse mennä tuollaisiin äärimmäisyyksiin, mikä alla oleva vuoden 1968 lista näyttää, mutta tervettä järkeä saa käyttää.